Hän itkee, mutta hänen kyyneleensä eivät ole toivottomuuden, vaan alistumisen ja liikutuksen kyyneleitä. Kipeältä tuntuu sydämessä, mutta ei hän enää napise, eikä valita. Hän tietää nyt, että se, mikä ollut on, oli niin olevakin ja oli siis hyvä.
— Väärin on itkeä, rouva kulta, — puhelee njânja, astuen vainajan luo ja kokoonkäärityllä nenäliinalla pyhkäisten pois Kóstjan kuulakalle otsalle jääneet äidin kyyneleet. — Kyyneleet ne hänen sieluansa pienoista vain rasittavat. Hyvä on hänen olla nyt. Enkelinä on, synnitönnä. Mutta jos elää olisi saanut, ties miten olisi käynyt…
— Niin, niin… mutta sydämessä tuntuu niin kipeältä, niin kipeältä, — virkkaa äiti.