Iljin hyppäsi ylös sohvalta.
— Jos tahdot saada minut puhumaan, niin älä puhu minulle mitään, sillä… äläkä puhukaan kanssani… kuula otsaan — siinä on ainoa neuvo, joka minulla on jälellä! — sanoi hän todellisen epätoivon valtaamana, peitti kasvot käsiinsä ja itki, vaikka hän hetkinen sitten oli aivan rauhallisena ajatellut ratsun ostamista.
— Voi sinua, senkin lapsukaista! No, kukahan ei tuota olisi kokenut! Ei ole hätää, ehkäpä selvitään. Odotahan minua täällä.
Kreivi lähti huoneesta.
— Missä asuu Luhnow, tilanomistaja? — kysyi hän hotellin palvelijalta.
Palvelija otti opastaakseen kreiviä. Huolimatta Luhnowin palvelijan selityksestä, että herra oli juurin saapunut ja parhaillaan riisuutui, kreivi astui huoneeseen. Luhnow istui viitta yllä pöydän ääressä ja laski muutamia setelitukkuja, jotka olivat hänen edessään. Pöydällä oli pullo reiniläistä viiniä, hänen mielijuomaansa. Hän katsoi voivansa kustantaa itselleen tämän nautinnon, kun oli voittanut. Luhnov katsahti kreiviin silmälasiensa läpi kylmästi ja ankarasti aivan kuin ei olisi tuntenut häntä.
— Te ette näy tuntevan minua, — sanoi kreivi astuen päättävästi pöydän luo.
Luhnow tunsi kreivin ja kysyi:
— Mitä tahdotte?
— Tahdon pelata kanssanne, — sanoi Turbin istuutuen sohvaan.