— Minä en ole muistanutkaan kertoa sinulle, — sanoi Polosow, — että sattumalta kohtasin ulaaniprikaatin päällikön Iljinin. Hän halusi kovin nähdä sinua ja on aivan hurmaantunut isääsi.
— Tuo Iljin lienee sangen mitätön mies. Mutta pahinta on, että kaikki nuo herrat, jotka vakuuttavat tunteneensa isäni ja siten koettavat päästä suosiooni, kertovat isästäni muka jaloina tekoina semmoisia asioita, että ihan hävettää kuulla. Totta on — minä en innostu tyhjästä, vaan arvostelen asioita tyynesti — että hän oli liian tuittupäinen ja teki joskus rumia kolttosia. Mutta sehän johtui ajan hengestä. Meidän päivinämme olisi hänestä kenties tullut hyvinkin toimelias mies, sillä hänellä oli harvinaisen suuret lahjat, se täytyy tunnustaa.
Neljännestunnin kuluttua tuli palvelija takaisin ja pyysi tilanhaltijattaren puolesta upseereita yöksi taloon.
XI.
Saatuaan kuulla että husaariupseeri oli kreivi Fedor Turbinin poika joutui Anna Fedorovna aivan haltioihinsa.
— Voi hyvänen aika! Tuo minun kulta kyyhkyläiseni!… Danilo, juokse pian sanomaan että rouva pyytää heitä asettumaan tänne, — puhui hän ja meni kiireesti Liisan huoneeseen. — Liisa kulta! Ustjushka! Sinun huoneesi, Liisa, on laitettava kuntoon. Sinä voit siirtyä enon huoneeseen ja te, veljeni… veljeni! Te voisitte nukkua salissa. Sehän on vain yksi yö.
— Niinpä kyllä, siskoseni. Minä nukun lattialla.
— Kyllä hän mahtaa olla kaunis, jos on isänsä näköinen. Kunhan vain saan nähdäkin häntä, kullanmurua… Saatpa nähdä Liisa! Isä oli kerrassaan kaunis mies… Minne sinä sitä pöytää kuletat, anna olla täällä! — puuhaili Anna Fedorovna. — Ja tuo kaksi sänkyä — ota toinen pehtoorilta — ja ota hyllyltä kristallinen kynttiläjalka, jonka veljeni antoi minulle nimipäivälahjaksi, ja pane siihen hyvä kynttilä.
Viimein oli kaikki valmiina. Liisa järjesti äidin sekaantumisesta huolimatta huoneensa kahta upseeria varten oman makunsa mukaan. Hän haki puhtaat tilavaatteet, joihin oli pantu reseedalta tuoksuvaa hajuvettä ja laittoi vuoteet kuntoon, käski panemaan vesikarahvin ja kynttilöitä yöpöydälle ja siirsi oman vuoteensa enon huoneeseen. Anna Fedorovna alkoi rauhoittua, istuutui tavalliselle paikalleen ja otti kortitkin esille, mutta ei tehnyt niillä mitään, vaan nojasi päänsä pulleaan käteensä, ja vaipui mietteisiin. "Kylläpä aika rientää, — mutisi hän itsekseen. — Tuntuu kuin se olisi ollut ihan äsken. Muistan hänet vielä aivan tarkalleen. Siinä oli koko veitikka! — Ja kyyneleet ilmestyivät Anna Fedorovnan silmiin. — Nyt Liisa jo… mutta ei hän ole kuitenkaan sellainen kuin minä olin hänen ikäisenään… kaunis tyttö, mutta ei kuitenkaan sitä…"
— Liisa, sinun pitäisi pukea illalla yllesi musliinipukusi.