Illallispöytä oli katettu ja sillä seisoi kaksi talikynttilää. Kevätyön raitis, lämmin hengähdys pani silloin tällöin niiden liekin lepattamaan. Avoimen ikkunan ääressä, joka oli puutarhaan päin, oli myöskin valoisaa, mutta aivan toisella tavoin kuin huoneessa. Melkein täysikuu, josta kullankeltainen värivivahdus oli jo katoamassa, kohosi yli lehmusten korkeitten latvojen ja valaisi yhä kirkkaammin valkeita pilvenhattaroita, jotka väliin ilmestyivät sen eteen. Lammikossa, jonka pinta kuutamossa oli yhdestä kohdasta hopeanhohtava ja joka näkyi lehtikujan lomasta, kurnuttivat sammakot. Ikkunan alla kasvavassa syreenipensaassa, jonka kosteat kukat hiukan heilahtelivat, hyppivät ja pyrähtelivät pikku linnut.
— Kuinka ihana ilma! — sanoi kreivi astuen Liisan luo ja istuutuen matalalle ikkunalle. — Te kävelette varmaankin paljon ulkona?
— Niin, — lausui Liisa tuntematta enää vähintäkään hämminkiä keskustellessaan kreivin kanssa, — minä liikun aamuisin kello seitsemän aikaan ulkona taloustoimissa ja kävelen silloin jonkun aikaa Pimotshkan, äitini kasvattityttären kanssa.
— Hauskaa on asua maalla! — sanoi kreivi asettaen monokkelin silmäänsä ja katsellen vuoroin puutarhaan vuoroin Liisaan. — Entä ettekö käy kävelemässä yöllä kuutamossa?
— En. Mutta pari vuotta takaperin me kävimme enon kanssa kaikkina kuutamoöinä kävelemässä. Häntä vaivasi omituinen tauti — unettomuus. Täysikuun aikana hän ei voinut nukkua. Tämä hänen huoneensa on puutarhaan päin ja ikkuna on matalalla, niin että kuu paistoi suoraan häntä kohti.
— Kummallista, — huomautti kreivi. — Mutta tämähän on luullakseni teidän huoneenne?
— Ei, minä olen vaan nyt yötä tässä. Minun huoneeni on teillä.
— Todellakin?… Voi, hyvänen aika! En ikinäni voi antaa itselleni anteeksi häiriötä, jonka olemme teille tuottaneet, — sanoi kreivi ja antoi tunteittensa vilpittömyyden todistukseksi lasin pudota silmältään. — Jos minä vain olisin tietänyt häiritseväni teitä…
— Mitä häiriötä siitä olisi! Minä päin vastoin olen hyvin iloinen tästä. Enon huone on kovin hauska ja miellyttävä, ikkuna on matalalla, minä istun sillä kunnes alkaa nukuttaa tahi laskeudun siitä puutarhaan ja kävelen vielä yötä odottaessa.
"Siinäpä kelpo tyttö! — ajatteli kreivi, pani taas monokkelin silmäänsä, katseli tyttöä ja istuutui ikkunalle koettaen samassa jalallaan koskettaa Liisan jalkaa. — Ja kuinka taitavasti hän antoi minun ymmärtää, että voin nähdä häntä puutarhassa ikkunan luona, jos haluan." Liisa menetti jo hänen silmissään suuren osan viehätyksestään. Voitto tuntui hänestä liian helpolta.