"Kyllä hän on sangen hyvännäköinen, — ajatteli Liisa, — mutta ajattelee aivan liikoja itsestään."
XIV.
— Kuinka et häpeä? — sanoi Polosow kun upseerit tulivat omaan huoneeseensa. Minä koetin tahallani tapata ja potkin sinua pöydän alitse. Etkö todellakaan häpeä? Ämmähän tuli ihan pahoilleen.
Kreivi purskahti nauruun.
— Se oli hassunkurinen muija! Sepä vasta suuttui!
Ja hän alkoi uudelleen nauraa niin iloisesti että Juhakin, joka seisoi hänen edessään, loi silmänsä alas ja hymähti kääntäen päätään syrjään.
— Siinä he saivat nähdä perheen ystävän pojan!… Hahahaa! — jatkoi kreivi yhä nauramistaan.
— Ei, mutta ei tuo ole sopivaa. Minun tuli ihan sääli häntä, — sanoi kornetti.
— Joutavia! Sinä olet vielä keltanokka! Minunko sitten olisi pitänyt joutua tappiolle? Miksi niin? Hävisinhän minäkin siihen aikaan, jolloin en osannut pelata. Kymmenen ruplaa tuli meille hyvään tarpeeseen. Täytyy ottaa elämä käytännöllisesti, muuten joutuu aina narriksi.
Polosow vaikeni. Sitä paitsi hän tahtoi yksinäisyydessä muistella
Liisaa, joka oli hänen mielestään harvinaisen puhdas ja ihana olento.
Hän riisuutui ja kävi makaamaan pehmeään ja puhtaaseen vuoteeseen, joka
oli häntä varten varustettu.