Tällä välin oli myöskin Anna Fedorovna tapansa mukaan siunannut ja suudellut hellästi veljeänsä, tytärtänsä ja kasvattiaan ja vetäytynyt huoneeseensa. Pitkiin aikoihin ei hän ollut yhtenä ainoana päivänä kokenut niin paljon voimakkaita vaikutelmia ja siksi hän ei voinut rauhallisesti rukoillakaan. Elävät, mutta surulliset muistot, jotka liittyivät kreivi vainajaan sekä nuoreen keikariin, joka niin säälimättä oli nylkenyt häntä pelissä, pyörivät yhä hänen päässään. Hän riisuutui kuitenkin kuten tavallisesti, joi puoli lasia kaljaa, jota oli varattu yöpöydälle ja kävi vuoteeseen. Hänen lempikissansa hiipi hiljaa huoneeseen. Anna Fedorovna kutsui sen luokseen ja silitti sitä kuunnellen sen kehräämistä eikä saanut unta silmiinsä.
"Kissa estää nukkumasta", ajatteli hän ja ajoi kissan pois. Eläin putosi kevyesti lattialle, koukisti hitaasti tuuheata häntäänsä ja hyppäsi pankolle, mutta samassa saapui palvelustyttö, joka makasi samassa huoneessa, laittamaan tilaansa, sammutti kynttilän ja pani tulta yölamppuun. Kohta alkoi tyttökin kuorsata. Mutta Anna Fedorovna ei vaan saanut unta eikä hänen levoton mielikuvituksensa saanut rauhaa. Kun hän sulki silmänsä, niin hän näki husaarin kasvot; ne ilmestyivät huoneeseen mitä ihmeellisimmissä muodoissa, kun hän avoimin silmin katseli yölampun hämärässä valossa komoodia, pöytää tahi naulassa riippuvaa valkoista pukua. Väliin hänestä tuntui liian kuumalta untuvapatjojen sisällä, toisinaan taas nakutti kello hermostuttavasti pöydällä ja palvelustytön kuorsaus tuntui sietämättömältä. Hän herätti tytön ja kielsi kuorsaamasta. Tytär, vanha ja nuori kreivi ja preferenssi sekaantuivat omituisesti hänen ajatuksissaan. Hän näki itsensä tanssimassa valssia vanhan kreivin kanssa, näki pulleat, valkeat hartiansa ja tunsi jonkun suutelevan niitä. Sitten hän näki tyttärensä nuoren kreivin sylissä. Ustjushka alkoi taas kuorsata.
"Ei, ajat ovat muuttuneet, miehet ovat nykyjään toisenlaisia kuin ennen. Hän olisi ollut valmis menemään vaikka tuleen minun puolestani. Ja kyllä kannattikin. Mutta tämä toinen makaa kuin mikäkin hölmö ja on iloissaan siitä, että sattui voittamaan pelissä eikä osaa naisia lähestyä. Se toinen sen sijaan lankesi polvilleen ja sanoi: 'mitä tahdot minun tekemään? Minä tapan vaikka heti itseni ja teen mitä sinä vaan käsket!' Ja hän olisi kyllä tappanutkin itsensä, jos minä olisin käskenyt."
Yht'äkkiä kuului joku kulkevan paljain jaloin käytävässä ja Liisa juoksi huoneeseen vain huivi ympärillään, kalpeana ja vapisevana, ja milt'ei kaatui äitinsä rinnalle vuoteeseen…
Sanottuaan hyvää yötä äidilleen oli Liisa mennyt yksin enon entiseen huoneeseen. Puettuaan ylleen valkoisen yönutun ja pistettyään paksun, pitkän palmikkonsa huivin sisälle hän oli sammuttanut kynttilän, avannut ikkunan, istuutunut tuolille ja alkanut miettiväisenä katsella lammikkoa, joka nyt hohti kokonaan hopean värisenä.
Kaikki hänen tavalliset toimensa ja harrastuksensa esiintyivät nyt yht'äkkiä aivan uudessa valossa. Vanha, oikkuileva äiti, jota hän ei tuominnut, vaan rakasti koko sydämestään, raihnas, hyvänluontoinen eno, palvelusväki ja talonpojat, jotka jumaloivat neitiään, lypsylehmät ja vasikat, koko ympäröivä luonto, jonka hän oli nähnyt niin monta kertaa kuolevan ja uudistuvan ja jonka keskellä hän oli kasvanut rakastavana ja rakastettuna, — kaikki tämä oli yht'äkkiä muuttunut ja tuntui ikävältä, merkityksettömältä.
Oli aivan kuin joku olisi sanonut hänelle: "sinä typerä tyttö! Kaksikymmentä vuotta olet touhunnut tyhjää, palvellut muita syyttä suotta etkä tietänyt, mitä on elämä ja onni!"
Tämmöiset ajatukset liikkuivat nyt hänen mielessään, kun hän katseli valoisaa, liikkumatonta puutarhaa ja nämä ajatukset olivat nyt paljon voimakkaampia kuin koskaan ennen. Ja mistä ne johtuivat? Ei ainakaan yht'äkkiä leimahtaneesta rakkaudesta kreiviä kohtaan, niin kuin olisi voinut luulla. Päin vastoin kreivi ei ollenkaan miellyttänyt häntä. Kornetti olisi voinut pikemmin kiinnittää hänen mieltään, mutta hän oli ruma, köyhä ja omituisen harvapuheinen. Hän painui väkisinkin unhoon ja harmikseen Liisa huomasi kreivin kuvan kohoavan mieleensä.
"Ei, ei hän ole oikea mies", ajatteli Liisa itsekseen. Hänen ihannekuvansa oli niin kovin kaunis! Tuota ihannettaan hän saattoi rakastaa tänä yönäkin, tämän ihanan luonnon keskellä, eikä sitä voinut sovittaa raakaan todellisuuteen.
Yksinäisyys ja eristäytyminen ihmisistä, joihin hänen huomionsa olisi voinut kiintyä, vaikuttivat alussa että kaikki se rakkauden voima, jonka kaitselmus on pannut jokaisen ihmisen rintaan, oli hänessä säilynyt kokonaisena ja häiritsemättömänä. Nyt hän oli elänyt jo liian kauan sen katkeran onnentunteen vallassa, että tiesi itsessään elävän tuon rakkauden ja nautti joskus, kun hän tutki sydämensä salaisia sopukoita, tuosta ylenpalttisesta rikkaudesta, jonka hän oli valmis ajattelematta antamaan jollekin vastaantulijalle. Jospa Jumala olisi suonut hänen nauttia elämänsä loppuun asti tuota niukkaa onnea! Kukapa tietää, eikö se olekin kaikkein parasta ja voimakkainta ja eikö se yksin olekin ainoa todellinen ja mahdollinen.