"Voi, hyvä Jumala, — ajatteli hän, — olenko todellakin heittänyt hukkaan onneni ja nuoruuteni ja eikö enää tule… ei koskaan tule…? Onko se totta?" Ja hän katseli korkeata taivasta, joka oli kirkas kuun lähiseuduilla. Valkoiset aaltomaiset pilvet himmensivät tähtien valon ja kulkivat kuuta kohti.
"Jos tuo ylin valkoinen pilvenhattara joutuu kuun eteen, niin sitten se on totta", ajatteli hän. Savuntapainen utupilvi peitti kirkkaan ympyrän alaosan; valo alkoi vähitellen himmetä ruohikossa, lehmusten latvoissa ja lammikon pinnalla; puitten mustat varjot eivät eroittautuneet enää yhtä selvästi. Ja aivan kuin täydennykseksi tälle luonnon pimenemiselle alkoi vieno tuuli liikuttaa puitten lehtiä ja toi ikkunaan asti kasteen peittämien lehtien, kostean mullan ja kukkivan syreenin tuoksua.
"Ei, se ei ole totta, — lohdutteli hän itseään, — mutta jos satakieli laulaa tänä yönä, niin silloin kaikki se, mitä minä ajattelen, on pötyä eikä ole syytä olla epätoivossa." Ja pitkän aikaa hän vielä istui ääneti ikäänkuin odottaen jotakuta. Kaikki valkeni ja elpyi taasen, mutta uudestaan peittivät hattarat useampia kertoja kuun ja pimeys sai taas vallan.
Hän oli jo nukkunut ikkunan ääreen kun hän yht'äkkiä heräsi satakielen liverryksiin, jotka kauniisti kaikuivat alhaalta lammen läheisyydestä. Liisa avasi silmänsä. Hänen koko sydämensä tuntui taas uudistuvan ja nauttivan salaperäisestä yhteydestään luonnon kanssa, joka niin rauhallisena ja valoisana levisi hänen edessään. Hän nojautui molempien käsiensä varaan. Suloinen surumielisyyden tunne ahdisti hänen rintaansa ja hänen silmistään alkoi vuotaa kyyneleitä, jotka puhdas, rajaton lemmen kaipuu oli pusertanut esiin — hyviä, lohtua tuovia kyyneleitä. Hän pani kätensä ristiin ikkunalaudalle ja painoi päänsä niitä vasten. Hänen mielirukouksensa tuli itsestään hänelle mieleen ja hän uinahti kyyneleet silmissä.
Hän heräsi siihen että tunsi jonkun käden koskettavan itseään. Tuo kosketus oli kevyt ja miellyttävä. Käsi alkoi puristaa kovemmin hänen kättään. Hän pääsi yht'äkkiä selville asian oikeasta laidasta, kirkaisi, hyppäsi ylös ja juoksi pois huoneesta koettaen uskotella itselleen, ett'ei se mies ollut kreivi, joka seisoi ikkunan alla kuun kirkkaassa valossa…
XV.
Se oli todellakin kreivi. Kuultuaan tytön kirkaisevan ja yövartijan, joka oli kuullut tämän kirkaisun, lähestyvän sinne päin hän joutui semmoisen tunteen valtaan kuin kiinni saatu varas ja lähti juoksemaan kasteen kostuttamaa ruohikkoa pitkin syvemmälle puistoon.
"Voi minua hölmöä! — hoki hän itsekseen. — Minä pelästytin hänet. Olisi pitänyt herättää hänet hiljaa, puhelemalla. Kyllä olen taitamaton pässi!"
Hän pysähtyi ja kuunteli. Vartija tuli portista puutarhaan vetäen keppiä pitkin sannoitettua käytävää. Parasta oli mennä piiloon. Hän juoksi lammikolle. Sammakot polskahtelivat kiireesti veteen hänen tieltään saaden hänet hätkähtämään. Välittämättä siitä että hänen jalkansa olivat läpimärät hän kävi kyykkyyn ja rupesi muistelemaan kaikkea, mitä oli tehnyt: kuinka hän oli kiivennyt aidan yli, etsinyt Liisan ikkunaa ja lopulta nähnyt valkean varjon; kuinka hän oli tarkoin kuunnellut jokaista risahdusta ja useamman kerran lähestynyt ikkunaa sekä taas vetäytynyt takaisin; kuinka hänestä väliin oli näyttänyt aivan selvältä että Liisa odotti häntä harmistuneena hänen viivyttelystään, väliin taas oli tuntunut että oli mahdotonta otaksua tytön niin pian päättäneen suostua kohtaukseen; vihdoin kuinka hän oli arvellut että tyttö vain maalaisneidolle ominaisen kainouden vaikutuksesta oli nukkuvinaan ja kuinka hän oli päättävästi astunut tytön luo, nähnyt hänen todellakin nukkuvan, juossut yht'äkkiä kiiruusti takaisin, mutta sitten ruvennut kovasti häpeämään pelkuruuttaan, astunut taas rohkeasti tytön luo ja koskettanut tämän kättä.
Yövahti meni kolisten ulos puutarhan narisevasta portista. Neidin huoneen ikkuna vedettiin kiinni ja sen eteen vedettiin sisäpuolelle luukku.