— Menköön muiden luo, — vastasi Marjana ylpeästi.
— Sinun ei ole häntä sääli!
— On, mutta tyhmyyksiä en tee, — se olisi pahaa.
Ustenjka äkkiä heitti päänsä ystävättären rintaa vasten, kietoi hänet käsivarsillaan ja ihan tärisi naurun hytkähdyksistä.
— Tyhmä sinä olet, hupero! — sanoi hän huohottaen, — et välitä omasta onnestasi, — ja rupesi taas Marjanaa kutkuttamaan.
— Hui, jätä jo! — sanoi Marjana kirkuen kesken nauruaan. —
Lazutkan survoit.
— Kas, peijakkaat, kun ovat villissään, jaksavatpas! — kuului taas rattaiden takaa eukon unelias ääni.
— Et välitä onnestasi, — toisti Ustenjka kuiskaten ja nostaen ruumistaan. — Mutta onnellinen sinä olet, ihan totta! Sinuakos rakastetaan. Sinä olet vaan tuommoinen jöröttäjä, mutta sinua ne rakastavat. Oh, olisinpa minä sinun sijassasi, voi miten minä hyyriläistäsi pyörittäisin! Minä katsoin häntä, kun oltiin meillä, ihan näytti tahtovan syödä sinut silmillään. Minun vaarini — on sekin antanut minulle jos jotain. Mutta teidän, kuuleppas, on venäläisten ensimäinen pohatta. Hänen renkinsä on kertonut, että heillä on omat alustalaiset.
Marjana kohotti hiukan itseään ja miettiväisenä hymyili.
— Sanoipa se hyyriläinen kerran kummia minulle, — virkkoi
Marjana pureskellen ruohonkortta. — Tällä tavalla; tahtoisin olla
Lukashka-kasakka tai sinun veljesi Lazutka… Mitähän varten hän niin
sanoi?