— Kerro nyt sitten kerrankin, mitä teillä Lukashkan kanssa on ollut.
— Mitäkö on ollut? Hän kosi. Isä siirsi vuodeksi eteenpäin; vaan nyt ovat sopineet, että syksyllä annetaan.
— Mutta mitä hän on sinulle puhunut?
Marjana hymyili.
— Arvaa tuon nyt, mitä on puhunut. Sanoo rakastavansa. On aina vaan pyytänyt tulemaan puutarhoihin kanssaan.
— Kas vaan poikaa mikä takiainen! Ethän sinä varmaankaan ole mennyt? Ja miten komea mies hänestä on nyt tullut, ensimäinen dzhigitti! Sotnjassakin vaan hurjastelee. Muutama päivä sitten tuli sieltä meidän Kirkamme; minkälaisen hevosen Lukashka kuuluu itselleen vaihtaneen! Ja aina vaan muka sinua ikävöi. Entä mitä hän vielä on puhunut? — kysyi Marjanalta Ustenjka.
— Kaikki sinun tietää pitää… — nauroi Marjana. — Kerran yöllä tuli hevosen selässä ikkunan luo päissään. Pyrki sisään.
— Sinä et laskenut?
— Olisiko pitänyt? Jos minä kerran mitä sanon, niin se pysyy! Lujana kuin kivi, — vastasi Marjana vakavasti.
— Komea mies! Kun hän vaan tahtoo niin ei ole yksikään tyttö välittämättä.