— Eihän tässä mitään ollut, hän ei minua laskenut, enkä minä mitään… Hän on kunniallinen!…
— No, siitä kyllä saadaan selvä… — sanoi Nazarka.
— Mutta minä annan kuitenkin sinulle… Maltahan!…
Nazarka oli vaiti. Olenin juoksi majaansa ja toi kasakalle kymmenen ruplaa.
— Eihän mitään ollut; tai samantekevä, minun syyni oli ja tästä saat… mutta Jumalan tähden, ettei kukaan tiedä! Eikä mitään ollutkaan…
— Jääkäätte hyvästi, — sanoi Nazarka nauraen ja läksi pois.
Nazarka oli tänä yönä tullut stanitsaan Lukashkan asialla, hankkimaan paikkaa varastetulle hevoselle, ja kulkiessaan kotiinsa katua pitkin hän oli kuullut askeleita. Hän palasi toisena aamuna sotnjaan ja kehuen kertoi toverilleen miten ovelasti oli saanut kymmenen ruplaa. Seuraavana aamuna Olenin näki talonväkeään eikä kukaan tiennyt mitään. Marjanan kanssa hän ei puhunut ja tyttö vain naureskeli katsoessaan häneen. Yön hän taas vietti nukkumatta, hartaasti käyskennellen pihalla. Seuraavan päivän hän tahallaan vietti metsällä, ja illalla hän itseään paetakseen meni Beletskij'n luo. Hän pelkäsi itseään ja lupasi itselleen olla enää talonväen luo menemättä. Seuraavana yönä herätti Oleninin vääpeli. Komppanian oli nyt heti lähdettävä hyökkäykseen. Olenin oli tästä tapauksesta hyvillään ja aikoi olla kokonaan tulematta stanitsaan takaisin.
Hyökkäysretki kesti neljä päivää. Päällikkö halusi nähdä Oleninia, jolle hän oli sukua, ja ehdotti että hän jäisi esikuntaan. Olenin kieltäytyi. Hän ei voinut elää ilman stanitsaansa ja pyysi lupaa päästä kotiin. Hyökkäyksestä hänelle annettiin sotilaallinen risti, jota hän ennen oli niin halunnut. Nyt hän sitävastoin oli aivan välinpitämätön tästä rististä ja vielä välinpitämättömämpi upseeriksi ehdottamisesta, josta ei vieläkään oltu päätetty. Hän matkusti onnellisesti Vanjushan kanssa linjalle ja ennätti muutamia tunteja ennen komppaniaansa. Olenin vietti koko illan rappusilla katsellen Marjanaa. Koko yön hän taas ilman määrää ja tarkoitusta kulki pihalla.
XXXIII.
Seuraavana aamuna Olenin heräsi myöhään. Talonväki oli jo poissa. Hän ei mennyt metsälle vaan milloin otti käteensä kirjan, milloin meni rappusille ja taas takaisin majaansa ja heittäytyi vuoteelle. Vanjusha luuli häntä sairaaksi. Illan tultua Olenin päättävästi nousi, ryhtyi kirjoittamaan ja kirjoitti myöhään yöhön. Hän kirjoitti kirjeen, mutta ei lähettänyt sitä, sillä ei kuitenkaan kukaan olisi ymmärtänyt häntä mitä hän tahtoi sanoa, eikä sitä tarvinnut kukaan muu ymmärtääkään kuin Olenin itse. Hän kirjoitti näin: