"Minä saan Venäjältä kirjeitä, jotka sisältävät valitteluja: pelätään, että minä tähän korpeen hautautuneena olen mennyttä miestä. Minusta sanotaan: hän raaistuu, jää kaikessa takapajulle, rupeaa juomaan ja vielä kukaties ottaa kasakattaren vaimokseen. Sanotaan, ettei Jermolov ole suotta sanonut: ken palvelee kymmenen vuotta Kaukasiassa, se joko ikävästä juo itsensä kuoliaaksi tai ottaa irstaan naisen vaimokseen. Miten kauheata! Mutta eihän minun oikeastaan ole mitään syytä laskea itseäni turmiolle, kun minun osakseni voisi tulla suuri onni päästä kreivitär B:n mieheksi, kamariherraksi tai aateliston johtajaksi. Miten te kaikki olette minusta vastenmielisiä ja säälittäviä! Te ette tiedä mitä on onni ja mitä on elämä! On kerrankin elettävä elämää sen teeskentelemättömässä ihanuudessa. Tulee saada nähdä ja ymmärtää mitä minä joka päivä näen silmäini edessä: ikuisia, lähestymättömiä vuorten lumiröykkiöitä ja majestetisen naisen siinä alkuperäisessä kauneudessa, jossa varmaan ensimäinen ihminen on Luojansa kädestä lähtenyt, ja silloin on selviävä, kuka menee turmioon, kuka elää totuudessa ja kuka valheessa, tekö vai minä. Jos te tietäisitte, kuinka te olette minusta inhoittavia ja surkeita imarteluinenne! Kun vaan majani, metsäni ja rakkauteni sijasta tulee mieleeni nuo salongit, nuo naiset voideltuine hiuksineen ja vieraat kiharat kohokkeena niiden alla, nuo luonnottomasti liikkuvat pikku huulet, nuo piiloitetut ja vääristellyt heikot jäsenet ja tuo salien löpertely, joka on, muka keskustelua, mutta jolla ei ole mitään oikeutta siihen nimeen, — niin tulee minuun sietämätön vastenmielisyys. Näen edessäni nuo tylsät kasvot, nuo rikkaat morsiamet, kasvoissa ilme: 'ei se mitään, älä arkaile vaikka olenkin rikas morsian', nuo istumaan rupeamiset ja muuttelemiset, tuo julkea parien liittäminen ja nuo ikuiset juorut ja teeskentely; nuo säännöt: kenelle tarjottava kättä, kenelle nyökäytettävä päätä, kenen kanssa keskusteltava ja lopuksi tuo ikuinen vereen tarttunut ikävä, joka siirtyy sukupolvesta sukupolveen (ja se kaikki on tietoista ja sen välttämättömyydestä ollaan vakuutettuja).

"Käsittäkää yksi asia tai uskokaa yhteen asiaan: tulee nähdä ja ymmärtää, mitä on totuus ja kauneus, ja pölyksi hajoaa kaikki, mitä te puhutte ja ajattelette, kaikki teidän onnen toivomuksenne sekä minulle että itsellenne. Onni — se on seurustelu luonnon kanssa, sen näkeminen, sen kanssa puhuminen. 'Hän vielä, varjelkoon Herra, ottaa vaimokseen sivistymättömän kasakkatytön ja on maailmalta kokonaan, kokonaan mennyttä', kuvittelen heidän puhuvan minusta, vilpittömästi surkutellen. Mutta minä tahdonkin vain yhtä — olla kokonaan mennyttä teidän katsantonne mukaan, — tahdon ottaa vaimokseni tavallisen kasakattaren, enkä uskalla sitä tehdä, sillä se olisi korkein onni, jota minä en ole ansainnut.

"Kolme kuukautta on kulunut siitä kun ensi kerran näin Marjana-kasakkatytön. Minussa olivat vielä tuoreina hylkäämäni maailman käsityskanta ja ennakkoluulot. Minä en silloin uskonut, että voisin rakastua tähän naiseen. Minä ihailin häntä samoin kuin vuorten ja taivaan kauneutta, enkä voinut olla häntä ihailematta, sillä hän on ihana niinkuin nekin. Sitten aloin tuntea, että tuon kauneuden tarkastelu oli tullut välttämättömyydeksi elämässäni, ja aloin kysyä itseltäni: enkö minä häntä rakasta; mutta mitään sen tapaista, miksi olin tuon tunteen kuvitellut, en löytänyt itsestäni. Tuo tunne ei ollut yksinäisyyden ikävän eikä avioliiton kaipauksen kaltainen, eikä platonisen, vielä vähemmin lihallisen rakkauden kaltainen. Minun piti saada nähdä, kuulla häntä, tietää että hän oli lähellä ja minä olin, jos en juuri onnellinen, niin ainakin rauhallinen. Illanvieton jälkeen, jossa minä olin hänen seurassaan ja kosketin häntä, minä aloin tuntea, että minun ja tuon naisen välillä oli katkeamaton, vaikkakin luvaton side, jota vastaan ei voinut taistella. Mutta minä taistelin vielä; minä sanoin itselleni: voinko sitten rakastaa naista, joka ei koskaan käsitä elämäni sisimpiä harrastuksia? Voiko todella rakastaa naista pelkän kauneuden vuoksi, rakastaa naista kuvapatsaana? — kyselin minä itseltäni, mutta jo rakastin häntä, vaikka en vielä uskonut tunteeseeni.

"Noiden iltakemujen jälkeen, joissa ensikerran puhuin hänen kanssaan, meidän suhteemme muuttui. Ennen hän oli ollut minulle ympäröivän luonnon vieras, mutta majestetinen olento, — iltakemujen perästä hän oli minulle ihminen. Me aloimme tavata toisiamme, puhella keskenämme, aloin käydä joskus hänen isänsä kanssa työssä ja kaiket illat istua heidän luonaan. Ja näissä läheisissä suhteissa hän pysyi minun silmissäni yhä yhtä puhtaana, lähentymättömänä ja majestetisena. Hän aina ja kaikkeen vastasi samaten — tyynesti, ylpeästi ja iloisen huolettomasti. Välistä hän oli sydämellinen, mutta useimmiten hänen joka katseensa, jokainen sanansa ja liikkeensä ilmaisi välinpitämättömyyttä, — joka ei ollut halveksiva, mutta musertava ja hurmaava. Teeskennelty hymy huulilla minä koetin joka päivä olla kaikin tavoin hänen mielikseen ja intohimon ja toiveiden tuska sydämessä leikillisesti aloin puhella hänen kanssaan. Hän näki, että minä teeskentelin, mutta katsoi minuun suoraan, iloisesti ja rehellisesti. Tämä asema kävi minulle sietämättömäksi. Minä tahdoin olla valehtelematta hänelle ja tahdoin sanoa kaikki mitä ajattelin ja mitä tunsin. Olin erityisen hermostunut; se tapahtui köynnöstarhalla. Minä rupesin puhumaan hänelle rakkaudestani sanoin, joita minun on häpeä muistella. Häpeä muistella siksi, etten minä olisi saanut uskaltaa sanoa hänelle sellaista, sillä hän oli verrattomasti ylempänä niitä sanoja ja sitä tunnetta, jota tahdoin niillä ilmaista. Minä vaikenin ja siitä päivästä saakka on minun asemani ollut sietämätön. En ole tahtonut alentua entiseen leikilliseen suhteeseen jäämällä ja olen tuntenut, etten vielä ole päässyt suoraan ja välittömään suhteeseen häneen. Minä olen epätoivoissani kysynyt itseltäni: mitä on minun tehtävä? Typerissä haaveissani olen kuvitellut häntä milloin rakastajattarekseni, milloin vaimokseni, ja inhoten työntänyt luotani kummankin ajatuksen. Tehdä hänet huvinaiseksi olisi kauheata. Se olisi murhaa. Tehdä hänet rouvaksi, Dmitrij Andreevitsh Oleninin vaimoksi, kuten eräs upseereistamme otti täkäläisen kasakkatytön vaimokseen, olisi vielä pahempaa. Jospa minä voisin muuttua kasakaksi, Lukashkaksi, varastaa hevoslaumoja, juoda hurjasti tshihiriä; vetää lauluja sydämen pohjasta, surmata ihmisiä ja humalassa kiivetä ikkunasta Marjanan luo yöksi, ajattelematta kuka olen ja miksi olen olemassa, silloin olisi asia aivan toinen, — silloin me voisimme ymmärtää toisiamme, silloin minä voisin olla onnellinen. Minä olen koettanut antautua tähän elämään mutta olen silloin vielä voimakkaammin tuntenut heikkouteni, särkyneisyyteni. En ole voinut unohtaa itseäni ja sotkuista, epäsuhtaista, nurinkurista menneisyyttäni. Ja tulevaisuus on edessäni vielä toivottomampana. Joka päivä ovat silmäini edessä kaukaiset lumivuoret ja tuo majestetinen, onnellinen nainen. Mutta minä en saa tuota maailmassa ainoata mahdollista onnea, eikä ole minun tuo nainen. Kaikkein kauheinta ja kaikkein suloisinta asemassani on se, että minä tunnen, että minä ymmärrän hänet, mutta hän ei koskaan ole ymmärtävä minua. Hän ei ole ymmärtävä, ei sen vuoksi että hän olisi alempana minua — päinvastoin hänen ei tulekaan minua ymmärtää. Hän on onnellinen; hän on kuten luonto, tasainen, tyyni ja itse itsessään. Mutta minä — nurinkurinen heikko olento — tahdon, että hän ymmärtäisi minun vaivaisuuteni ja kärsimykseni! Öisin en ole nukkunut, vaan olen turhanpäiten viettänyt yöt hänen ikkunansa alla, enkä ole itselleni selvittänyt, mikä minua on vaivannut. 18:na päivänä komppaniamme läksi hyökkäysretkelle. Minä olin kolme päivää poissa stanitsasta. Minä olin surullinen ja kaikesta välinpitämätön. Laulut, korttipeli, juomingit, juorut palkinnoista osastossamme olivat minusta vielä tavallista vastenmielisempiä. Äsken palasin kotiin, näin hänet, oman majani, Jeroshka-sedän, näin lumivuoret rappusiltani, ja niin voimakas riemun uusi tunne valtasi minut, että minulle kaikki selvisi. Minä rakastan tuota naista todellisella rakkaudella, ensimäisen ja ainoan kerran elämässäni. Minä tiedän mikä minun on… En pelkää alentuvani tunteeni vuoksi, en häpeä rakkauttani, — olen siitä ylpeä… En ole itse syypää siihen että olen rakastunut. Se tapahtui vastoin tahtoani. Minä koetin uhrautumisen kautta pelastua rakkaudesta, minä keksin itselleni huvituksen rakastaa Lukashka-kasakkaa hänen Marjanansa kanssa ja siten vain ärsytin rakkauttani ja mustasukkaisuuttani. Tämä ei ole ihanteellista, niin sanottua ylevää rakkautta, jota olen ennen tuntenut; ei sitä viehätyksen tunnetta, jossa voi olla rakkaudestaan ihastunut ja tuntea itsensä tunteensa alkulähteeksi ja tehdä itse kaikki. Olen tuntenut sitäkin. Se on vasta pienempää nautinnon halua; tämä on jotain muuta. Kenties minä hänessä rakastan luontoa, kaikkea mitä luonnossa on kaunista personoituna, mutta minulla ei ole omaa tahtoa, vaan minun kauttani rakastaa häntä joku luonnon alkuvoima, koko luomakunta, koko luonto tunkee sen rakkauden minun sieluuni ja sanoo: rakasta. Minä en rakasta häntä järjelläni, en mielikuvituksellani, vaan koko olennollani. Rakastaessani häntä tunnen olevani koko onnellisen luomakunnan erottamaton osa. Minä olen ennen kirjoittanut uusista periaatteista, jotka ovat syntyneet yksinäisessä elämässäni; mutta ei kukaan voi tietää, miten työläästi ne ovat minussa valmistuneet, miten iloinen olen ollut päästessäni niistä tietoiseksi ja nähdessäni uuden elämäntien avoimeksi. Mitään näitä vakaumuksia kalliimpaa ei minussa ole ollut… No niin… on tullut rakkaus, ja ne ovat nyt poissa, ei ole edes niitä sääli! Minun on ymmärtääkin vaikea, että olen voinut antaa arvoa tuollaiselle yksipuoliselle, kylmälle, järkeilevälle mielentilalle. On tullut kauneus ja tuhaksi siroittanut koko tuon egyptiläisen elämän sisäisen toiminnan. Ja mikä on mennyttä se ei yhtään sureta! Uhrautuvaisuus on pelkkää roskaa, hulluutta. Se on vain ylpeyttä, ansaitun onnettomuuden pakoa, pelastusta toisen onnen kadehtimisesta. Elää toisen vuoksi, tehdä hyvää… mitä varten? — kun minun sydämessäni on vain rakkautta itseeni ja vain halu rakastaa häntä ja elää hänen kanssaan, hänen elämäänsä. En nyt halua muiden onnea, en Lukashkan onnea. Minä en nyt rakasta noita toisia. Ennen aikaan olisin sanonut itselleni, että se on paha. Olisin tuskitellut miettien: miten käy hänen, minun, Lukashkan? Nyt on se minulle yhdentekevää. Minä en elä omassa itsessäni vaan on jotain minua voimakkaampaa, joka minua johtaa. Minä kärsin, mutta ennen olen ollut kuollut ja nyt vasta elän. Nyt lähden heidän luokseen ja sanon kaikki hänelle."

XXXIV.

Kirjoitettuaan tämän kirjeen Olenin myöhään illalla meni isäntäväen luo. Eukko istui penkillä uunin takana punoen silkkiäistoukan kudelmia. Marjana ompeli avoimin päin kynttilän valossa. Nähtyään Oleninin hän hyppäsi pystyyn, otti liinan ja meni uunin luo.

— Istu sinä meidän seurassamme, Marjanushka, — sanoi äiti.

— En minä, kun olen paljain päin. — Ja hän hyppäsi uunille.

Olenin saattoi nähdä vain hänen polvensa ja siron riippuvan jalkansa. Olenin kestitsi eukkoa teellä. Eukko kestitsi vierasta kaimakilla, jota noutamaan laittoi Marjanan. Mutta pantuaan lautasen pöydälle Marjana taas hyppäsi uunille ja Olenin vain tunsi itsessään hänen silmänsä. He juttelivat taloudesta. Ulita-muori hääräili ja joutui vierasvaraisuuden huumaukseen. Hän kantoi Oleninille kostutettuja viinirypäleitä, rypäleleivoksia, parasta viiniä, ja rupesi kestitsemään Oleninia sitä erikoista syvän kansan sivistymätöntä ja ylpeätä vierasvaraisuutta noudattaen, joka on ominainen vain ruumiillisella työllä leipänsä hankkiville. Eukko, joka ensin oli raakuudellaan niin saattanut Oleninin ymmälle, nyt usein liikutti häntä yksinkertaisella hellyydellään tytärtään kohtaan.

— Eipä tarvitse Jumalaa vihoittaa, veikkoseni! Meillä on kaikkea, Luojan kiitos, tshihiriä on puserrettu, ja suolattu on, ja noin kolme tynnöriä rypäleitä myömme ja vielä jää juodakin. Älä pidä kiirettä lähdölläsi. Häissä sitten yhdessä laitamme iloa.