— Tuossa noin on aristokratinen ryhmä, — sanoi Beletskij, osoittaen paperossillaan kirjavaa ryhmää kulmauksessa ja hymyillen. — Minunkin on siellä, näettekö, punaisessa puvussa. Ensi kertaa päällä. — Miksi ei piirileikki ala? — huusi Beletskij katsoen ulos ikkunasta. — Odottakaahan että tulee hämärä, niin mekin menemme. Sitten kutsumme heidät Ustenjkan luo; niille pitää hommata kemut.

— Minäkin tulen Ustenjkan luo, — sanoi Olenin varmana. — Tuleeko
Marjana?

— Tulee, tulkaa tekin, — sanoi Beletskij vähääkään hämmästymättä.
— Eikö ole hyvin kaunista? — lisäsi hän, osoittaen kirjavia ryhmiä.

— Erittäin kaunista! — myönteli Olenin, koettaen näyttää välinpitämättömältä. — Tämmöisissä juhlissa, — lisäsi hän, — minusta aina tuntuu kummalliselta, miksi kaikki ihmiset sen johdosta, että nyt esimerkiksi on viidestoista päivä ovat yhtäkkiä tulleet tyytyväisiksi ja iloisiksi. Kaikesta näkyy juhla. Silmissä, kasvoissa, äänessä, liikkeissä, puvuissa, ilmassa, auringossa, kaikessa on juhlaa. Vaan meillä ei ole enää juhlia.

— Niin, — vastasi Beletskij, joka ei semmoisista mietelmistä pitänyt. — Mutta miksi et sinä juo, ukko? — kääntyi hän Jeroshkaan.

Jeroshka iski Beletskijstä Oleninille silmää.

— Ylpeä on tuo sinun kumppanisi!

Beletskij nosti juomalasinsa.

Alla birdy! — sanoi hän ja joi pohjaan (alla birdy merkitsee: Jumala on antanut; se on tavallinen kaukasialaisten käyttämä toivotus kun juodaan yhdessä).

Saa bul (terveydeksi)! — sanoi Jeroshka hymyillen ja tyhjensi lasinsa. — Mitä sinä juhlasta puhut! — sanoi hän Oleninille, nousten ja katsoen ikkunasta: mikä juhla tuo on! Olisitpa nähnyt miten ennen aikaan juhlittiin! Vaimot läksivät ja panivat päälleen nauhareunaiset sarafanipukunsa. Rinnan ripustivat täyteen kultia kahteen riviin. Päässä kullatut päähineet. Kun kulkee ohi niin vir vir!… oikein kahina nousee. Joka nainen oli kuin ruhtinatar. Kun tulivat, niitä oli koko liuta, lauluja lauloivat ja joltain kuului; koko yön juhlivat. Ja kasakat pyörittivät tynnörejä pihalle, istuivat koko yön, joivat päivän nousuun. Toisinaan tarttuivat toistensa käsiin, kulkivat pitkin stanitsaa hyökkäysmarssissa. Kenen tapasivat, vetivät mukaansa ja yhden luota toisen luo kulkivat. Väliin kolme päivää hurjastelivat. Isäukko tuli kotiin, — muistan vielä, — punaisena, ihan turvoksissa, lakitta, tolkkua ei yhtään, tuli ja viskautui makaamaan. Äiti tiesi jo asian: tuoresta mätiä ja tshihiriä kantoi hänelle virvokkeeksi ja itse juoksi stanitsalle hänen lakkiaan etsimään. Siten makaa mies kaksi vuorokautta. Semmoisia oli ihmiset, vaan mitä nyt?!