— No, entäs tytöt sarafanipuvuissa? Yksinkö ne juhlivat? — kysyi
Beletskij.
— Yksin. Usein tulivat kasakat tai nousivat hevosten selkään ja sanoivat: mennäänpäs hajoittamaan piirit! — ja ajavat, mutta tytöt ottavat seipäät käteensä. Laskiaisena, jos sattui että joku paraista pojista oikein intoihinsa tuli, niin tytöt löivät, löivät hevosta, miestä löivät. Sepä särki piirin, tempasi siitä kuka oli rakkain ja vei tiehensä. Armaani, kultaseni!… Ja niin hyvänä piti kuin taisi. Ja oli ne tytötkin toiset, kuningattaria!
XXXVI.
Nyt tuli syrjäkadulta torille kaksi ratsumiestä. Toinen heistä oli Nazarka, toinen Lukashka. Lukashka istui hiukan kallellaan lihavan kabardinilaisensa selässä, joka kepeästi astui kovaa tietä ja nosteli kaunista, kiiltävän hienon otsatukan peittämätä päätään. Taitavasti huotraan pistetty pyssy ja satulan taa kääritty vaippa merkitsivät, ettei Lukashka tullut turvallisesta ja läheisestä paikasta. Hänen keikailevassa istumisessaan kallellaan, huolettomassa kädenliikunnassaan lyödessä hevosta tuskin kuuluvasti piiskalla vatsan alle, ja etenkin loistavissa mustissa silmissään, jotka ylpeästi rypistyen katsoivat ympärilleen, kuvastui tietoisuus voimasta ja nuoruuden itseluottamus. Oletteko nähneet tätä poikaa? — näyttivät hänen silmänsä puhuvan katsellessaan ympärilleen. Upea hevonen hopeoiduissa heloissaan, valjaat ja aseet ja kaunis kasakka itse vetivät kaikkien torilla olevien huomion puoleensa. Laiha ja pienikasvuinen Nazarka oli puettu paljon huonommin kuin Lukashka. Ajaessaan ukkojen ohi Lukashka pysähtyi ja nosti valkeata kutrista lakkiaan lyhyttukkaisesta mustasta päästään.
— No, sieppasitko paljonkin nogajilaisia hevosia? — kysyi laihanpuoleinen ukko katse tuikeana ja synkkänä.
— Minäkös heitä lukemaan, vaariseni, kaikkea kyseletkin? — vastasi
Lukashka kääntyen pois.
— Tuota poikasta sinä suotta kuletat matkassasi, — virkkoi ukko vielä synkeämpänä.
— Kas pirua kun tietää kaikki! — sanoi itselleen Lukashka ja hänen kasvonsa saivat huolestuneen ilmeen; mutta vilkaistuaan kulmaukseen, jossa seisoi paljon kasakattaria, hän käänsi hevosensa heitä kohti.
— Hauskako teillä on, tytöt! — huusi hän kovalla, raikuvalla äänellä, äkkiä pysäyttäen hevosen. — Vanhenneet olette minun poissa ollessani, veitikat! — ja hän nauroi.
— Hauska, Lukashka, hauska, veikkosemme! — kuului iloisia ääniä. — Tuotko paljon rahaa?… Ostappa tytöille makeisia!… Tulitko pitkäksi aikaa? Eipä olekkaan vasta nähty.