— Nazarkan kanssa tulin yöksi hurjailemaan, — vastasi Lukashka, sivallellen piiskalla hevosta ja ajaen tyttöjä kohti.
— Marjankakin on kokonaan unhottanut sinut, — vikisi Ustenjka, sysäten kyynärpäällään Marjanaa ja kimakasti nauraa hihittäen.
Marjana väistyi syrjään hevosta, heitti päänsä taaksepäin ja katsoi tyynesti loistavilla suurilla silmillään kasakkaa.
— Etpä ole kaukaan aikaan ollutkaan! Mitä siinä hevosellasi survottelet? — sanoi Marjana kuivasti ja kääntyi pois.
Lukashka näytti erityisen iloiselta. Hänen kasvonsa loistivat uljuutta ja iloa. Marjanan kylmä vastaus nähtävästi tuli odottamatta. Hän rypisti äkkiä kulmakarvojaan.
— Nouse jalustimelle niin vuorille vien sinut, tyttöseni! — huusi hän äkkiä ikäänkuin karkoittaen pahoja ajatuksiaan ja tyttölauman keskessä teettäen hevosellaan ratsastustemppuja. Hän kumartui Marjanan viereen. — Suutelen, niin minä suutelen että ihan!…
Marjanan silmät kohtasivat Lukashkan katseen ja Marjana punastui äkkiä ja väistyi pois.
— No mitä sinä! Jalat murskaat, — sanoi Marjana ja painaen alas päänsä katsahti sieviin jalkoihinsa, joihin oli vedetty vaaleansiniset suikkelisukat ja kapealla hopeagalunalla reunustetut punaiset uudet naiskengät.
Lukashka kääntyi Ustenjkaan, mutta Marjana istuutui kasakkanaisen viereen, joka piti lasta sylissään. Lapsi painautui tyttöä vasten ja pehmoisella kädellään tarttui helminauhaan, joka riippui hänen kaulassaan vaaleansinisen beshmetin päällä. Marjana kumartui lapsen yli ja katseli syrjästä Lukashkaa. Lukashka juuri otti tsherkessitakin alta mustan beshmettinsä taskusta makeisia ja siemeniä sisältävän tötterön.
— Tarjoan kaikille, — sanoi hän antaen käärön Ustenjkalle ja katsahti hymyillen Marjankaan.