Eukot seisoivat vieressä kuunnellen lauluja. Poikaset ja tyttöset juoksevat ympäriinsä pimeässä ajaen toisiaan takaa. Kasakat seisovat ympärillä kosketellen ohimeneviä tyttöjä, väliin katkaisten piirin menemällä siihen. Pimeällä puolella puodin ovesta seisovat Beletskij ja Olenin, tsherkessitakit ja suippolakit päällään, eivätkä puhu keskenään kasakkain tavoin ja hiljaan, vaan kuuluvasti, ja tuntevat vetävänsä huomiota puoleensa. Vieretysten piirissä pyörivät pulleahko Ustenjka, punaisessa beshmetissään ja komeavarsinen Marjana päällään uusi paita ja beshmetti. Olenin ja Beletskij keskustelivat siitä, miten he voisivat ryöstää piiristä Marjankan ja Ustenjkan. Beletskij luuli, että Olenin halusi vain huvitella, mutta Olenin odotti kohtalonsa ratkaisua. Hän tahtoi millä hinnalla tahansa nyt juuri nähdä Marjanan yksinään, sanoa hänelle kaikki ja kysyä häneltä, tahtooko ja voiko hän tulla hänen vaimokseen. Siitä huolimatta, että tämä kysymys jo aikoja oli ratkaistu häneen nähden kieltävästi, hän toivoi voivansa kertoa Marjanalle kaikki mitä tunsi ja luuli Marjanan ymmärtävän hänet.
— Miksi ette ole minulle ennemmin sanonut? — sanoi Beletskij: — olisin toimittanut sen teille Ustenjkan kautta. Te olette niin kummallinen!
— Minkä sille voi!… joskus, hyvin pian, kerron teille kaikki.
Toimittakaa nyt vain, Jumalan tähden, että hän tulisi Ustenjkan luo.
— Hyvä. Se käy helposti… No, sinä tulet valkealle pojalle, Marjanka, tuletko? eikä Lukashkalle? — sanoi Beletskij, säädyllisyyden vuoksi kääntyen ensin Marjankaan päin, ja odottamatta vastausta hän meni Ustenjkan luo ja rupesi pyytämään, että hän toisi mukanaan Marjanan. Hän ei ehtinyt sanoa sanottavaansa, kun laulajatyttö aloitti toisen laulun, ja tytöt vetivät toinen toistaan kädestä. He lauloivat:
Kulki puiston aidan viertä,
Kaaretteli nuori mies,
Minkätähden — hiisi ties.
Ensi kerran kulkeissaan,
Kättänsä hän vilkuttaa,
Toisen kerran kulkeissaan,
Lakkiansa huiskuttaa,
Kolmannella kerrallaan,
Seisattuu.
Seisattuu ja tiedustaa:
"Tulin luokses', armahain,
Tulin soima mielessäin.
Miks' et enää, armahain,
Tule kanssain kulkemaan?
Vaiko suotta, armaani,
Leikit kanssani?
Varrohan sä hetkinen,
Armaani.
Laitan sua kosimaan,
Otan sinut miehelään,
Itket vielä, armahain."
Tiesin kyllä vastuunkin,
Sanoa vain pelkäsin, —
Tohtinut en vastaamaan,
Lähdin kanssaan puutarhaan,
Tulen puistoon vihreään,
Syvään kumarran.
Kun mä, neito, kumarsin,
Liinan antoi kaunihin:
"Ota tämä, armahain,
Käsihisi valkoisiin,
Valkoisihin kätösiin,
Mua armas lemmi vain.
Tiedä en mit' antaisin,
Millä armaan lahjoisin…
Annan vielä armaalleni
Saalin, suuren, sinisen,
Sitten eestä saalin sen
Kertaa viisi suutelen."
Lukashka ja Nazarka katkaisivat piirin ja menivät kävelemään tyttöjen keskeen. Lukashka veti laulua kimeällä rintaäänellä ja heilutellen käsiään kulki piirin keskellä. "No tulkoon nyt joku tytöistä" — virkkoi hän. Tytöt tuuppasivat Marjankaa: tämä ei tahtonut mennä. Laulun lomasta kuului kimeätä naurua, lyöntejä, suudelmia, supatusta.
Kulkiessaan Oleninin ohi, Lukashka ystävällisesti nyökäytti hänelle päätään.
— Mitrij Andreitsh! Sinäkin olet tullut katselemaan? — sanoi hän.
— Olen, — jyrkästi ja kuivasti vastasi Olenin.
Beletskij kumartui Ustenjkan korvaan ja sanoi hänelle jotain, Ustenjka tahtoi vastata, vaan ei ehtinyt, mutta kiertäessään toisen kerran ohi hän sanoi: