— Viisaasti, sanon minä! Paljonko tuli?
— Tuossa on kaikki! — sanoi Lukashka, taputtaen kukkaroaan.
Eukko astui samalla tupaan. Lukashka ei puhunut loppuun.
— Juokaa, huusi Lukashka.
— Samaten minä kerran läksin Girtshikin kanssa myöhään… — aloitti
Jeroshka.
— Kuka sinua jaksaa kuunnella loppuun! — sanoi Lukashka. — Minäpä lähden. — Ja juotuaan pikarin tyhjäksi ja vedettyään kireämmälle remminsä Lukashka läksi ulos…
XXXVIII.
Oli jo ihan pimeä, kun Lukashka tuli pihalle. Syysyö oli raitis ja tyyni. Kultainen täysikuu sukelsi esiin torin toisesta laidasta kohoavien tummien poppelien takaa. Pirttien piipuista nousi savu, joka valautui yhteen sumun kanssa ja laskeutui stanitsan yli. Siellä täällä ikkunoista loisti tulia. Kizjakin, rypäleiden, puserrejätteiden ja sumun hajua oli ilmaan imeytynyt. Puhe, nauru, laulut ja siementen pureskelu kuuluivat yhtä sekaisin, mutta selvemmin kuin päivällä. Valkeita liinoja ja miesten suippolakkeja näkyi laumoittain pimeässä lauta-aitojen ja talojen vieressä.
Tori puodin avonaista ja valaistua ovea vastapäätä on mustanaan ja valkeanaan kasakkoja ja tyttöjä, ja kuului kova-äänistä laulua, naurua ja puhetta. Pitäen toinen toistaan kädestä pyörivät tytöt tasaisesti käyden pölyisellä torilla. Laihanpuoleinen ja kaikkein rumin tyttö alkaa laulaa:
Tuli helmasta salon sinisen.
Ai da lu lii!
Tuli varjosta puiston vihreän,
Tuli poikaa kaks', poikaa uljasta,
Oli poikamies niistä kumpikin.
Kulki kumpikin, sitten seisattui,
Sitten seisattui, riitaan ratkesi.
Astui miesten luo kaunis neitonen,
Astui miesten luo, puhui heille näin:
Kummalleko mie kullaks' suostuisin?
Suostui kullaksi pojan valkean,
Pojan valkean, valkoverisen,
Käteens' otti nyt poika neion kä'en,
Piirin ympäri häntä pyörittäin,
Kehui ystävilleen: heipäs, heipäs vaan,
Emäntäisen millaisen mä sain?!