— Ihan totta, ajoi hevoset. Minä tiedän varmaan, — vakuutteli hän.
— Me ajoimme Gireikan kanssa, — kertoi Lukashka. (Siinä että hän kutsui Girei-kaania Gireikaksi oli paljon uljastelua kasakkain mielestä)… Joen takana yhtämittaa kehuskeli, että hän tuntee koko aron ja vie suoraapäätä, mutta kun lähdettiin, yö pilkkopimeä, — eksyipä minun Gireikani, rupesi jänistämään, eikä tule tiestä tolkkua. Ei löydä kylää, seiso siinä! Mentiin kaiketi liiaksi oikealle. Melkein puoliyöhön etsittiin. Kaikeksi onneksi rupesivat koirat ulvomaan.
— Hölmöt! — sanoi Jeroshka-setä. — Eksyttiin sitä mekin ennen aikaan arolle yöllä, — piruko sieltä löytää. Minä silloin ajoin kummulle, aloin ulvoa suden äänellä, näin! (Hän asetti kätensä suun viereen ja ulvoi kuin olisi ollut lauma susia ja kaikki yhtä kurkkua ulvoneet)… Heti paikalla koirat äännähtävät. No, puhu loppuun. No, miten kävi, löysitte?
— Vikkelästi iskettiin päitset päihin! Nazarkan olivat, hitto vie, ottaa kiinni nogajilaiset eukot.
— Ihan ottivat, — sanoi loukatusti huoneeseen palannut Nazarka.
— Päästiin irti, taas Gireika eksyi tieltä, oli viedä tykkänään hiekkakummuille. Osoittaa koko ajan missä Terek, ja ihan toiseen suuntaan ajettiin.
— Olisit katsonut tähdistä, — sanoi Jeroshka-setä.
— Sitä minäkin, — tokaisi joukkoon Jergushov.
— Katso nyt niistä kun on ihan pimeä. Kyllä minä pinnistin, pinnistin… Löysin yhden tamman, panin päähän suitset, ja oman hevoseni laskin irti: ajattelin, ehkä viepi oikeaan. No, mitenkä arvelette? Korskahteli, korskahteli, sieramet kiinni maassa… Laukkasi etumaisinna ja suoraan vei stanitsaan. Hyvä olikin. Tuli jo ihan päivä, kerkesimme vain kätkeä hevoset metsään. Tulin alasti joen takaa ja otin ne.
Jergushov pyöritti päätään.