Marjana jäi miettimään.
— Sanon, — vastasi hän, — minä sanon nyt.
Ja hänen silmänsä välähtivät pimeässä, iloisesti ja ystävällisesti katsoen nuoreen mieheen.
Olenin kulki yhä hänen perässään. Hänestä oli hauska kumartua lähelle
Marjanaa.
Mutta Lukashka yhä lauloi ja tempaisi Marjanaa kovasti kädestä ja sieppasi hänet piirin keskeen. Olenin ehti vain virkkaa: "tule sitten Ustenjkan luo" ja poistui toverinsa viereen. Laulu vaikeni. Lukashka kuivasi huulensa, Marjanka samoin ja he suutelivat toisiaan. "Ei, viisi kertaa!" — sanoi Lukashka. Puhe, nauru ja hyörinä tuli tasaisten liikkeiden ja tasaisten äänten sijaan. Lukashka, joka näytti olevan kovasti päissään, alkoi jaella tytöille makeisia.
— Kaikille tarjoan! — sanoi hän ylpeästi ja koomillisen liikuttavan itsetietoisesti. — Kuka menee sotamiesten kanssa juhlimaan, se piiristä pois! — lisäsi hän äkkiä tuikeasti vilkaisten Oleniniin.
Tytöt sieppasivat häneltä makeisia ja nauraen tyrkkivät tieltään toinen toistaan. Beletskij ja Olenin menivät syrjään.
Ikäänkuin anteliaisuuttaan häveten otti Lukashka päästään suippolakin, pyyhki hihalla otsaansa ja meni Marjanan ja Ustenjkan luo.
— Vaiko suotta, armaani, leikit kanssani? — toisti hän juuri lauletun laulun sanoja ja kertasi vielä vihaisena: leikit kanssani? — kääntyen Marjanaan. — Tulet miehelään, itket vielä armahain, — lisäsi hän syleillen yhtaikaa Ustenjkaa ja Marjankaa.
Ustenjka riisti itsensä irti ja lyödä säväytti häntä selkään, niin että hänen omaan käteensä koski.