Olenin, joka ei milloinkaan ollut nähnyt tämäntapaisia seikkoja ja jolla oli vain Jeroshka-sedän kertomuksista saamansa käsitys niistä, ei tahtonut jäädä kasakoista jälkeen, nähdäkseen kaikki. Hän nautti nähdessään kasakoita, hän katseli kaikkea, kuunteli ja teki huomioitaan. Vaikka hän oli ottanut mukaansa miekan ja ladatun pyssyn, niin hän huomattuaan miten kasakat häntä vieroivat, päätti olla ottamatta mitään osaa tähän toimeen, sitä suuremmalla syyllä kun hänen urhoollisuutensa hänen mielestään oli komennuskunnassa jo todistettu asia, mutta etupäässä siksi, että hän oli nyt hyvin onnellinen.
Yhtäkkiä kuului kaukaa laukaus.
Vänrikki tuli levottomaksi ja alkoi jakaa määräyksiä, miten kasakkain piti jakautua ja miltä puolelta oli hyökättävä. Mutta näkyi selvästi, etteivät kasakat välittäneet mitään näistä määräyksistä ja kuuntelivat vain mitä Lukashka sanoi ja katsoivat vain häneen. Lukan kasvoissa ja olennossa kuvastui tyyneys ja juhlallisuus. Hän hoputti juoksuun kabardinilaistaan, jonka perässä eivät muut hevoset käyden pysyneet, ja siristäen pieniksi silmänsä tähysteli eteensä.
— Tuolla on jokin ratsastaja! — sanoi hän seisauttaen hevosensa ja tullen toisten rinnalle.
Olenin katsoi niin tarkkaan kuin voi, mutta ei nähnyt mitään. Kasakat eroittivat pian kaksi ratsastajaa, ja tyyntä käyntiä ajoivat suoraan heitä kohti.
— Ovatko nuo abrekkeja? — kysyi Olenin.
Kasakat eivät vastanneet mitään kysymykseen, jossa ei ollut mitään järkeä heidän mielestään. Abrekit olisivat olleet hulluja, jos olisivat tulleet joen yli hevosineen.
— Tuollahan Rodja-veli huiskii hevosta, vai mitä? — sanoi Lukashka osoittaen kahta ratsastajaa, jotka saattoi jo selvästi nähdä. — Kas se tulee meidän luoksemme.
Muutaman minutin perästä todellakin näkyi selvästi, että ratsastajat olivat vakoilija-kasakoita, ja aliupseeri ratsasti Lukan luo.