— Etäällä? — kysyi Lukashka ainoastaan.
Samana hetkenä noin kolmenkymmenen askeleen päästä kuului lyhyt laukaus. Aliupseerin kasvot menivät hiukan hymyyn.
— Meidän Gurkamme jakaa niille laukauksia, — sanoi hän, viitaten päällään laukauksen suuntaan.
Ratsastettuaan vielä muutamia askeleita he näkivät Gurkan, joka istui hietakummun takana ja latasi pyssyään. Gurka joutessaan oli laukausten vaihdossa abrekkien kanssa, jotka istuivat toisen hietakummun takana. Luoti singahti sieltä.
Vänrikki oli kalpea ja hätääntynyt. Lukashka nousi hevosen selästä, jätti sen kasakalle ja meni Gurkan luo. Olenin teki samoin ja meni kumarassa hänen perästään. Tuskin olivat he tulleet ampuvan kasakan luo kun kaksi luotia vingahti heidän päänsä päällä. Lukashka vilkaisi nauraen Oleniniin ja kumartui.
— Ampuvat vielä sinut, Andreitsh, — sanoi hän. — Parempi jos menet pois, — tämä ei kuulu sinulle.
Mutta Olenin tahtoi välttämättä nähdä abrekkeja.
Kummun takaa hän näki noin kahdensadan askeleen päässä lakkeja ja pyssyjä. Yhtäkkiä näkyi savun pölähdys sieltä, vingahti vielä luoti. Abrekit istuivat kummun alla kosteikossa. Oleninia ihmetytti paikka, jossa he istuivat. Paikka oli samallainen kuin koko muukin aro; mutta sen kautta, että abrekit istuivat siinä paikassa, se oli ikäänkuin äkkiä kaikesta muusta eroava ja jollain lailla merkillinen. Tuntuipa se hänestä vielä juuri siltä paikalta, missä abrekkien tuli istua. Lukashka palasi hevosensa luo, ja Olenin meni hänen jälestään.
— Täytyy hakea heinäkuorma, — sanoi Luka, — muuten surma perii.
Tuolla kummun takana on nogajilaiset heinärattaat.
Vänrikki kuunteli häntä, ja aliupseeri suostui. Heinäkuorma tuotiin, kasakat menivät heinien sisään ja alkoivat liikuttaa kuormaa joka oli heidän päällään. Olenin ratsasti kummulle, josta saattoi nähdä kaikki. Heinäkuorma liikkui; kasakat keräytyivät sen taakse. Kasakat liikkuivat; tshetshenit, — heitä oli yhdeksän miestä, — istuivat rinnatusten, polvi polvessa kiinni, eivätkä ampuneet.