Ukko istui lattialla eikä noussut.
— Niinkö sitä jäähyväisiä sanotaan? Pöllö, pöllö! — virkkoi hän. — Äh, minkälaisiksi ihmiset käyvät! Yhtä seuraa on pidetty, kokonainen vuosi on pidetty: hyvästi ja silloin läksi. Minähän rakastan sinua, ja mitenkä säälin sinua! Sinä olet niin apeamielinen, aina vaan yksin ja yksin. Mikä lienetkin jörö! Väliin en nuku, kun ajattelen sinua, niin minä säälin. Kuten laulussa sanotaan:
"Vaikeata, veljyt hyvä,
Elo maassa vierahan."
Niin on sinunkin.
— No, hyvästi, — sanoi Olenin taas.
Ukko nousi ja antoi kätensä hänelle, Olenin puristi sitä ja aikoi lähteä.
— Naamasi, naamasi tuo tänne!
Ukko otti häntä molemmin paksuin käsin päästä kiinni, suuteli kolme kertaa kostein viiksin ja huulin ja rupesi itkemään.
— Minä pidän sinusta, hyvästi!
Olenin istui kärryihin.