— Tässäkö vahditaan? — kysyi Nazarka.
— Välipä sillä, — sanoi Lukashka: — istu tässä, minä tulen pian, neuvon vain sedälle paikan.
— Ihan tämä on paras paikka: meitä ei näe kukaan, mutta me näemme, — sanoi Jergushov, — istutaan tässä; parhain paikka kerrassaan.
Nazarka ja Jergushov levittivät vaippansa ja asettuivat pölkyn taa, mutta Lukashka ja Jeroshka-setä menivät edemmäs.
— Se ei ole enää kaukana tästä, setä, — sanoi Lukashka, astuen kuulumattomasti ukon edellä: — minä näytän mistä ne ovat kulkeneet. Minä sen, veliseni, yksin tiedän.
— Näytä. Uljas sinä olet poika, oikea riuhtaisija, — samoin kuiskaamalla sanoi ukko.
Astuttuaan muutamia askeleita Lukashka pysähtyi, kumartui lätäkön yli ja päästi vihellyksen. — Tässä ne ovat käyneet juomassa, näetkö? — sanoi hän tuskin kuuluvasti, näyttäen verestä jälkeä.
— Kristus sinut palkitkoon, — vastasi ukko: — Tähän se veitikka tulee mutaan rypemään, — lisäsi hän. — Minä istun, mene sinä.
Lukashka heitti vaippansa ylemmäs ja meni yksin takaisin rantaa pitkin, nopeasti silmäillen milloin vasemmalla olevaa kaislaseinämää, milloin Terekiä, joka lirisi äyrään alla hänen sivullaan. "Olisi niitä vahdittava, taikka sattuvat vielä jostain pujahtamaan", ajatteli hän tshetshenejä. Yhtäkkiä kova kahina ja läiskäys veteen saivat hänen vavahtamaan ja tarttumaan luodikkoon: rannalta hyppäsi metsäsika puhkuen jokeen ja sen musta haamu erottautui hetkeksi veden kiiltävästä pinnasta mutta piiloutui sitten kaislikkoon. Luka tempasi nopeasti pyssynsä, asettihe ampumaan, mutta ei ehtinyt laukaista, — metsäsika oli jo paennut tiheikköön. Hän sylkäisi harmista ja meni kauemmas. Tullessaan lähelle väijyntäpaikkaa hän uudelleen pysähtyi ja päästi heikon vihellyksen. Vihellykseen vastattiin ja hän meni toveriensa luo.
Nazarka oli kääriytynyt vaatteisiinsa ja nukkui. Jergushov oli käpristänyt jalat alleen ja istui siten ja väistyi hiukan antaakseen tilaa Lukashkalle.