— Ethän sinä itsekään koskaan pääse hereille, mitä sitten hänestä! — sanoi Nazarka puoliääneen.
Kasakat naurahtivat.
Jergushov oli juuri se kasakka, joka oli humalassa maannut tuvan vieressä. Hän oli juuri silmiään hieroen puskenut eteiseen.
Lukashka oli tällä välin noussut ja laittanut pyssyään kuntoon.
— Ja menkää pian! Syökää illallinen ja lähtekää, — sanoi aliupseeri. Ja odottamatta myöntymyksen ilmaisua aliupseeri sulki oven, nähtävästi sangen pienin toivein kasakkain tottelemisesta, — jos ei olisi käsketty, en minä lähettäisi, mutta jollen sitä tee, niin saatte nähdä, että päällikkö meitä löylyttää. Kun vielä kerrotaan, että kahdeksan abrekkia on tullut yli.
— Mitäs siinä muuta, mennä täytyy, — sanoi Jergushov: — järjestys!
Ei käy päinsä, aika on semmoinen. Minä sanon että mennä täytyy.
Lukashka sillä välin piti suunsa edessä suurta palaa fasanipaistia, katseli milloin aliupseeria milloin Nazarkaa, näytti aivan välinpitämättömältä siitä mitä tapahtui ja nauroi kummallekin. Kasakat eivät olleet vielä ehtineet lähteä väijyntään, kun Jeroshka-setä, joka yöhön saakka oli turhaan istunut platanin alla, astui pimeään kuistiin.
— No, pojat, — kaikui matalassa kuistissa hänen bassonsa, joka sumensi kaikki muut äänet, — minäkin lähden teidän kanssanne. Te vahditte tshetshenejä ja minä vahdin sikoja.
VIII.
Oli jo aivan pimeä, kun Jeroshka-setä ja kolme kasakkaa huopavaipoissa ja pyssyt olalla kulki vartioasemalta pitkin Terekiä väijyntäpaikalle. Nazarka ei ollut ollenkaan halunnut lähteä, mutta Luka oli huutanut häntä ja pian olivat he matkalla. Kuljettuaan vaiti muutamia askeleita kasakat kääntyivät ojan viereltä ja tuskin eroitettavaa polkua pitkin kaislikon läpi lähestyivät Terekiä. Rannalla oli paksu musta pölkky, jonka vesi oli heittänyt ja kaislat pölkyn ympärillä olivat vasta äsken survoontuneet.