— Totta, jumaliste!
Lukashka vaikeni. — Kun on löytänyt toisen, niin sama minusta!
Vähänkö niitä on tyttöjä? Hän on muutenkin jo vähän tympäissyt.
— Kas niin pitääkin! — sanoi Nazarka. — Menisit vänrikin Marjankan luo. Onkos sillä ketään tiettyä?
Lukashka synkkeni. — Mitä Marjankasta? Samallainen! — sanoi hän.
— No koeta nyt kuitenkin…
— Miten sinä arvelet? Onko niistä puute stanitsassa.
Ja Lukashka alkoi taas viheltää ja kulki pitkin asemaa repien puiden oksista lehtiä. Kulkiessaan pensaikossa hän yhtäkkiä pysähtyi, kun huomasi sileän puun, otti tikarin alta puukon ja taittoi. — "Siitäpä syntyy oiva latasin!" — sanoi hän vingahuttaen ilmassa vitsaa.
Kasakat istuivat illallisella aseman maalatun etehisen multalattialla matalan pienen tatarilaisen pöydän ääressä, kun puheeksi tuli kenen vuoro oli mennä vakoilemaan.
— Kenen on nyt mentävä? — huusi yksi kasakoista kääntyen aliupseerin puoleen majan avatusta ovesta.
— Kenen mentävä? — vastasi aliupseeri. — Burlak-setä on ollut,
Fomushkin on ollut, — sanoi hän hiukan epävarmasti. — Menkää
te, eikö niin… sinä ja Nazar, — hän kääntyi Lukan puoleen, —
Jergushov menköön myös, lienee nukkunut jo tarpeekseen.