— Ota köyttä mukaasi! — huusi hän.
Nazarka totteli.
— Minä sanon sille heti, sanon, — jatkoi Nazarka. — Sanomme, ettemme lähde kun olemme uuvuksissa, — ja sillä hyvä! Sano sinä, hän kuuntelee sinua. Onhan se hävytöntä!
— No, ei kannata puhua! — sanoin Lukashka nähtävästi muuta ajatellen. — Roskaa! Toista jos stanitsasta olisi yön selkään ajanut, se olisi harmi. Siellä saa huvitella, mutta mitä täällä? Asemalla tai väijymässä, yksi ja sama. Älä turhia!…
— Tuletko stanitsaan?
— Pyhäksi tulen.
— Gurka kertoi, että sinun Dunajkasi liehittelee Fomushkinia, — sanoi Nazarka yhtäkkiä.
— Viis minä! — vastasi Lukashka näyttäen tiheitä valkeita hampaitaan, nauramatta. — Enkö minä sitten toista löydä?
— Niinpä tuo Gurka kertoi: sanoi olleensa tytön luona, isän ei olleen kotona, vaan Fomushkinin istuneen siinä syömässä piirakasta. Kun Gurka oli istunut ja läksi pois, oli hän ikkunan alla kuullut kun tyttö sanoi: "läksipäs viimein tuo peeveli… Miksi et kultani syö piirakasta? Ja että: älä mene kotiin yöksi". Mutta hänpä ikkunan alta oli sanonut: "hyvä".
— Valehtelet?