Lukashka ei vastannut mitään. Hän latasi pyssynsä ja seurasi katseellaan virran kulettamaa rankoa. Se pysähtyi lähellä olevalle matalikolle ja sen takaa näkyi jotain suurta vedessä kelluvaa.
— Mitä sinä ammuit? Miksi et sano? — toistivat kasakat.
— Abrekkeja, ettekö kuule! — toisti Luka.
— Ole valehtelematta! Vai itsestäänkö pyssy laukesi?…
— Tapoin abrekin, sitä minä ammuin! virkkoi Lukashka mielenkuohun tukahuttamalla äänellä, hypähtäen seisomaan. — Mies ui… — sanoi hän osoittaen matalikkoa. — Minä tapoin sen. Katsoppas tuonne.
— Ole valehtelematta, — toisti Jergushov, hieroen silmiään.
— Mitä ole? No, katso! Katso tuonne, — sanoi Lukashka tarttuen hänen hartioihinsa ja taivuttaen häntä itseensä päin niin voimakkaasti että Jergushov älähti.
Jergushov katsoi minne Luka osoitti ja keksittyään ruumiin heti muutti äänilajia.
— Ahaa! Saat uskoa, tulee toisiakin, tulee, — sanoi hän hiljaa ja alkoi tarkastaa pyssyään. — Tämä on uinut etumaisena; joko ovat jo täällä tai ihan lähellä toisella rannalla, se on varma.
Lukashka heitti vyön päältään ja alkoi riisua tsherkessiläisnuttuaan.