— Juokaa pojat, sangollisen saatte! — sanoi Luka: — minä tuon itse stanitsasta.
— Leikkaa sinä housut tytöille liinoiksi, — sanoi Nazarka.
Kasakat rähähtivät nauramaan.
— Olkaa siinä nauramatta! — toisti päällysmies: — hilatkaa pois ruumis. Mitä te siitä ruojasta tuvan luo jätitte?…
— Minnekkä jäitte seisomaan? Kiskokaa se tänne, pojat! — huusi Lukashka käskevästi kasakoille, jotka vastahakoisesti kävivät käsiksi ruumiiseen, ja kasakat täyttivät hänen käskynsä kuin olisi hän ollut päällikkö. Vedettyään ruumista muutaman askeleen matkan kasakat päästivät irti jalat, jotka elottomasti värähtäen retkahtivat maahan, väistyivät syrjään ja seisoivat ääneti jonkun aikaa. Nazarka meni ruumiin viereen ja oikaisi alassuin kääntyneen pään siten, että verinen pyöreä haava vainajan ohimon yläpuolella ja kasvot tulisivat näkyviin. — "Kas vaan minkälaisen merkin laittoi: ja ihan aivoihin! — virkkoi hän. — Ei se hukkaan mene, tulee se päällikköjen tietoon!"
Ei kukaan vastannut mitään ja jälleen syvä hiljaisuus sai vallan.
Aurinko oli jo noussut ja väreilevin sätein valaisi kasteista vihantaa. Terek lirisi lähellä heräävässä metsässä; aamua tervehtien lähettivät fasanit toisilleen joka suunnalta huudahduksia. Kasakat seisoivat ääneti ja liikkumatta kuolleen ympärillä katsellen sitä. Ruskea ruumis, jonka päällä oli vain mustuneen-siniset, märät, painuneen vatsan kohdalta vyöllä kiinnitetyt housut, oli solakka ja kaunis. Jäntereiset kädet lepäsivät suorina kupeilla. Sinettynyt, vasta-ajettu pyöreä pää, jonka sivussa oli hyytynyt haava, oli riipuksissa. Sileän, päivettyneen otsan ja leikatun tukan välillä oli jyrkkä raja. Lasinavoimet silmät alas pysähtyneine silmäterineen katsoivat ylös, kaiken ohi, kuten näytti. Ohuille huulille, jotka päistään olivat venyneet ja jotka pistivät esiin punaisten, lyhyeksi ajettujen viiksien alta, oli jäänyt hyväntahtoinen hieno hymy. Punertavia karvoja kasvavien pienten kämmenten sormet olivat sisäänpäin koukistuneet ja kynnet olivat värjätyt punaisiksi. Lukashka ei vieläkään pukeutunut, hän oli märkä, kaula oli tavallista punaisempi ja silmät tavallista kiiltävämmät; leveät poskipäät värähtelivät; valkeasta, raikkaasta ruumiista nousi hienon hieno höyry vilpoisaan aamu-ilmaan.
— Mies oli sekin! — sanoi hän nähtävästi ihastuksissaan vainajasta.
— Oli, jos olisit sinä sen käsiin joutunut, ei olisi sekään vähällä laskenut! — vastasi eräs kasakoista.
Äänettömyys oli ohi. Kasakat alkoivat liikuskella ja puhella. Kaksi meni hakkaamaan vesakkoa suojukseksi. Toiset painuivat vartiopaikalle päin. Luka ja Nazarka juoksivat stanitsaan mennäkseen.