— Mosev, minä menen kotiin, — sanoi Lukashka, joka näkyi jo unohtaneen harminsa ja tahtoi käyttää hyödykseen päällikölle antamaansa lahjaa.
— Mene vaan!
— Kiskokaa se asemalle, pojat! — aliupseeri kääntyi kasakkain puoleen yhä tarkastaen pyssyä. — Ja sen päälle on asetettava suojus, ettei aurinko pääse. Kenties tulevat vuorilta sitä lunastamaan.
— Ei ole vielä kuuma, — sanoi joku.
— Entä jos shakali repii? Onko se sitten hyvä? — huomautti yksi kasakoista.
— Pannaan sille vahdit, varma on, että tulevat lunastamaan: ei ole hyvä jos repii.
— No, Lukashka, jos tahdot niin saat antaa pojille sangon viinaa, — lisäsi päällikkö iloisesti.
— Niinpä se on ollut tapana, — yhtyivät kasakat. — Antoipas Luoja hyvän onnen, jo ensi työkseen abrekin tappoi.
— Ostakaa tikari ja mekko. Rahaa vaan enemmän. Housutkin myön, hittoako niillä, — sanoi Luka. — Minun päälleni eivät mahdu, laiha ronkelo oli piru.
Eräs kasakoista osti mekon ruplasta. Tikarista antoi toinen kaksi sangollista viinaa.