Luoti oli sattunut tshetshenin päähän. Hänen yllään oli siniset housut, paita ja tsherkessitakki, pyssy ja tikari olivat kiinnitetyt selkään. Kaiken yli oli sidottu suuri oksa, joka juuri oli aluksi pettänyt Lukashkan.
— Aika kalapas lähti! — sanoi yksi ympärille kerääntyneistä kasakoista kun purresta vedetty tshetshenin ruumis retkahti maahan survoen ruohoa.
— Ja miten keltainen! — sanoi toinen.
— Minne meidän miehemme menivät etsimään? Ne ovat kukaties kaikki toisella puolen. Jos se ei olisi ollut etumaisin, ei se olisi niin uinut. Miksi se lie lähtenyt yksin? — sanoi kolmas.
— Tämä se varmaan onkin veitikka, kaikkein ensimäiseksi työntäikse.
Näkyy olevan oikea dzhigitti! — sanoi Lukashka leikillisesti,
vääntäen märkiä vaatteitaan rannalla ja lakkaamatta väristen. —
Parta on värjätty ja lyhyeksi leikattu.
— Ja mekkoaan on pitänyt selässään pussiin käärittynä. Niinpähän sen on helpompi uida, — sanoi joku.
— Kuule, Lukashka! — sanoi aliupseeri pitäen käsissään tikaria ja pyssyä, jotka oli riisunut vainajalta. — Ota sinä itsellesi tikari ja mekko myös, mutta pyssystä, kun käyt, niin saat minulta kolme ruplaa. Kas, se oikein vinkuu, — lisäsi hän, puhaltaen sen suuhun: — onpa siinä mulle mieleinen muisto.
Lukashka ei vastannut mitään, — häntä nähtävästi harmitti tuo mankuminen; mutta hän tiesi, ettei sitä voinut välttää.
— On siinä paholainen! — sanoi hän synkistyen ja heittäen maahan tshetshenin mekon: — olisi tuo edes hyvä mekko vaan kun on vihoviimeinen rääsy.
— Kehtaa sillä käydä puita hakemassa, — sanoi toinen kasakka.