— Jossa sinä sotket samalla lailla, — sanoi se, joka makasi sohvalla ja leikitteli kellonsa avaimella. Mutta matkalle lähtevä ei kuullut häntä.
— Minun on sekä ikävä että hauska lähteä, — jatkoi hän. —- Minkä tähden ikävä en tiedä itsekkään.
Ja lähtöä tekevä alkoi puhua vain itsestään, huomaamatta, ettei se toisia voinut huvittaa niinkuin häntä. Ihminen ei ole koskaan niin itsekäs kuin sisäisen riemun hetkenä. Hänestä tuntuu, ettei maailmassa sinä hetkenä ole mitään ihanampaa ja intressantimpaa kuin hän itse.
— Dmitrij Andrejevitsh, kuski ei rupea odottamaan! — sanoi huoneeseen astunut, turkkiin vyötetty nuori palvelija. — Kahdennellatoista tunnilla tulivat hevoset ja nyt on kello neljä.
Dmitrij Andrejevitsh katsoi Vanjushaansa. Tämän turkin ympäri kiedotussa vyössä, huopasaappaissa ja unisissa silmissä hän kuuli äänen toisenlaisesta elämästä, joka kutsui häntä, — vaivojen, puutteiden ja toiminnan elämästä.
— Niinpä tosiaankin, suo anteeksi! — sanoi hän katsoen, olisiko mikään hakanen jäänyt auki.
Vaikka toverit kehoittivat antamaan vielä juomarahaa kyytimiehelle, hän pani lakin päähänsä ja asettui keskelle huonetta. He suutelivat toisiaan kauan yhteen mittaan, sitten uudestaan, pysähtyivät, ja vielä kolmannen kerran suutelivat. Lyhytturkkinen meni pöydän luo, joi pohjaan maljan, joka oli pöydällä, tarttui pienen ja rumannäköisen miehen käteen ja punastui.
— Ei, sanon sen sittenkin… Sinun kanssasi pitää ja voikin olla avomielinen, sillä pidän sinusta. Sinähän rakastat häntä, — niin olen aina luullut, — eikö niin?
— Rakastan, — vastasi hänen ystävänsä vielä lempeämmin hymyillen.
— Ja kentiesi…