— Samallainen hurja on tyttökin! — sanoi Vanjusha yhä puuhaten kuorman luona, mutta jo hiukan hilpeämpänä: — ihan kuin villin hevosen varsa. Lafam![11] — lisäsi hän kovalla ja juhlallisella äänellä ja purskahti nauramaan.
XI.
Illaksi isäntä palasi kalalta ja kuultuaan, että saa maksun kortteerista, rauhoitti vaimoaan ja suostui Vanjushan vaatimuksiin.
Uusi asunto pantiin kaikin puolin kuntoon. Talonväki siirtyi lämpimään majaan ja junkkarille annettiin kylmä kolmesta ruplasta kuussa. Olenin söi ja rupesi nukkumaan. Kun hän iltapäivällä heräsi, pesi hän kasvonsa, siisti itsensä, söi päivällistä ja sytyttäen paperossin istuutui kadulle päin olevan ikkunan ääreen. Kuumuus oli vähentynyt. Majan ja sen lovikoristeisen katonharjan vino varjo vaippui pölyisen kadun yli taittuen vielä talon alaosaan. Vastapäätä olevan talon jyrkkä kaislakatto loisti laskevan auringon säteissä. Ilma viileni. Stanitsassa oli hiljaista. Sotamiehet olivat asunnoissaan, heidän ääntään ei kuulunut. Karjaa ei vielä oltu kotiin ajettu eikä väki ollut vielä palannut työstä.
Oleninin asunto oli melkein stanitsan laidassa. Joskus jostain kaukaa Terekin takaa, sieltäpäin mistä Olenin oli tullut, kajahti kumeita laukauksia: Tshetshnjasta tai Kumytskin tasangolta. Olenista tuntui oikein hyvältä kolmikuukautisen leirielämän jälkeen. Hän tunsi tuoreuden pestyillä kasvoillaan, väkevässä ruumiissaan puhtauden, joka on sotaretkeltä saapuessa harvinainen, ja tyyneyttä ja voimaa levänneissä jäsenissään. Hänen sielussaan oli myös raitista ja kirkasta. Hän muisteli sotaa, välttämäänsä vaaraa. Hän muisteli, että oli vaaran hetkenä käyttäytynyt miehen tavoin, eikä häntä muita huonommin oltu otettu urhoollisten kaukasialaisten piiriin. Moskovan muistot olivat jo ties missä. Entinen elämä oli pyyhkäisty pois ja oli alkanut uusi, aivan uusi elämä, jossa ei vielä ollut erehdyksiä. Hän saattoi täällä uutena miehenä uusien ihmisten parissa hankkia itselleen uuden hyvän maineen. Hän tunsi sitä raikasta tunnetta, joka ilman mitään aihetta iloitsee elämästä, ja katsoessaan milloin ikkunasta poikasia, jotka heittivät kiekkoa talon siimeksessä, milloin uutta siistittyä asuntoaan, hän ajatteli kuinka hauskaksi on järjestävä uuden stanitsaelämänsä. Hän katseli vielä vuoria ja taivasta ja kaikkiin hänen muistoihinsa ja haaveihinsa sekoittui mahtavan luonnon ankara tunne. Hänen elämänsä ei ollut alkanut niinkuin hän oli olettanut Moskovasta lähtiessään, mutta se oli alkanut odottamattoman hyvin. Vuoret, vuoret, vuoret väikkyivät kaikkialla mitä hän ajatteli ja tunsi.
— Narttua suuteli, ruukun nuoli!… Jeroshka-setä suuteli narttua! — alkoivat kirkua yhtäkkiä kasakkamuoskat, jotka ikkunan alla heittivät kiekkoa, ja kääntyivät kujalle. — Narttua suuteli! Tikarinsa joi! — huusivat poikaviikarit tunkeutuen lähelle ja taas peräytyen.
Nämä huudot kohdistuivat Jeroshka-setään, joka pyssy selässä ja fasaneja vyössä kiinni palasi metsältä.
— Pahoin olen tehnyt, lapsukaiset, pahoin! — myönteli hän, reippaasti huitoen käsiään ja katsellen majojen ikkunoihin kadun molemmille puolille. — Nartun join, synti se oli! — toisti hän, huomattavasti suutuksissa, mutta teeskennellen, kuin ei olisi tietävinään asiasta.
Oleninia kummastutti poikasten käytös vanhaa metsämiestä kohtaan ja vielä enemmän hämmästyttivät häntä Jeroshka-sedäksi kutsutun miehen ilmehikkäät, viisaat kasvot ja voimakas ruumiinrakennus.
— Vaari! kasakka! — kääntyi hän häneen päin. — Tuleppas tänne.