Ukko katsahti ikkunaan ja pysähtyi.
— Terve, hyvä ystävä, — sanoi hän kohottaen lakkiaan lyhyttukkaisesta päästään.
— Terve, hyvä ystävä, — vastasi Olenin. — Mitä ne pojat huutavat sinulle?
Jeroshka-setä meni akkunan luo.
— Härnäävät vaan minua, vanhaa ukkoa. Ei se mitään. Se on mulle mieleen. Pitäkööt huvinaan setää, — sanoi hän äänessään luja laulava intonatsioni, joka on ominaista vanhojen ja kunnianarvoisten ihmisten puheelle. — Oletko sinä armeijan päällikkö?
— Ei, minä olen junkkari. Mutta mistä olet fasanit saanut? — kysyi
Olenin.
— Metsässä nujersin kolme poikasta, — vastasi ukko, kääntäen ikkunaan leveän selkänsä, jossa riippui kolme fasania päät vyön alle pistettyinä ja tahraten verellään tsherkessitakkia. — Vai etkö ole ennen nähnyt? — kysyi hän. — Jos tahdot, ota pari kappaletta. He! — ja hän antoi ikkunasta kaksi fasania… Metsästätkö sinä? — kysyi hän.
— Metsästän. Minä sotamatkalla tapoin itse neljä.
— Neljä? Siinäpä onkin! — leikillisesti sanoi ukko. — Entäs osaatko juoda? Juotko tshihiriä?
— Miks'ei! Kyllä minä juonkin.