XIII.
Sill'aikaa torilla soitettiin auringonlaskukelloa. Väki palasi työstä. Porteilla ammui karja, tungeskellen kultaisessa tomupilvessä. Sekä tytöt että vaimot alkoivat hääräillä kaduilla ja pihamailla kukin korjaten karjaansa. Aurinko oli peittynyt kokonaan kaukaisen lumiharjanteen taa ja sinertävä varjo oli verhonnut maan ja taivaan. Tummenneiden puutarhojen yllä miltei huomaamatta syttyivät tähdet ja äänet stanitsassa vähitellen vaikenivat. Suoriuduttuaan karjasta kasakattaret menivät katujen kulmiin ja pureskellen siemeniä istuutuivat seinäpenkereille. Sellaiseen ryhmään yhtyi Marjankakin lypsettyään kaksi lehmää ja yhden puhvelilehmän.
Piirissä oli muutamia vaimoja ja tyttöjä sekä yksi vanhempi kasakka.
Oli puhe tapetusta abrekista. Kasakka kertoi, vaimot kyselivät.
— Saako hän siitä suurenkin palkinnon? — sanoi kasakatar.
— Mitenkäs? Sanotaan että ristin lähettävät. — Mosev meinasi tehdä hänelle vääryyttä. Otti pyssyn, mutta päälliköt Kizljarissa saivat tietää.
— On siinä matala sielu Mosev-peijakkaassa!
— Kertovat Lukashkan tulleen, — sanoi yksi tytöistä.
— Jamkan luona (Jamka oli irstas vanhapiika, jolla oli kapakka)
Nazarkan kanssa hurjailee. Puoli sankoa kertovat niiden siemaisseen.
— Oli se potkaus riuhtaisijalle! — sanoi joku. — On siinä tosiaankin aika riuhtaisija. Pulska ja ketterä poika. Ja rehti poika. Samallainen oli isäkin, Kirjak-vaari; hän on kokonaan isäänsä. Kun hänet tappoivat niin koko stanitsa itki. — Tuollahan ne tulevatkin, — jatkoi puhuja osoittaen kasakkoja, jotka tulivat kadulla heihin päin. — Onpas Jergushovkin ennättänyt seuraan… Senkin patajuoppo!