Tyttö naurahti.
— Olettekos te sitten hyviä?
— Herra ja minä olemme hyviä, — vastasi Vanjusha vakuuttavasti. — Me olemme niin hyviä, että missä ikinä vain olemme asuneet, niin aina on isäntäväkemme jäänyt kiitolliseksi. Sillä hän on kunnon ihminen.
Tyttö pysähtyi kuunnellakseen.
— Tuota niin, onko hän naimisissa, herrasi? — kysyi tyttö.
— Ei! Meidän herra on nuori ja naimaton. Sillä säädylliset herrat eivät voi koskaan mennä nuorena naimisiin, vastasi Vanjusha opettavasti.
— Kaikkea vielä! Mies puhvelin kokoinen, ja nuori muka naimisiin!
Onko hän teidän kaikkien päällikkö? — kysyi Marjana.
— Minun herrani on junkkari, siis ei vielä upseeri. Mutta hänellä on korkeampi arvo kuin kenraalilla — korkealla herralla. Sillä ei vain meidän everstimme vaan itse tsaari tuntee hänet, — Vanjusha selitti ylpeästi. — Me emme olekkaan kuten mitkä hyvänsä armeian kerjäläiset, vaan meidän isämme on senattori itse; tuhat, enemmänkin sielua talonpoikia omisti ja meille lähetetään tuhansia. Sen tähden meistä aina pidetäänkin. Vähänkös sitä nähdään, että on vaikkapa kapteeni, vaan ei ole rahaa. Mitä semmoisesta?…
— Mene, panen kiinni, — keskeytti tyttö.
Vanjusha toi viinin ja ilmoitti Oleninille, että la fil se tre zhuli,[15] ja heti paikalla tyhmästi hohottaen meni pois.