— Kaunotar, — sanoi Olenin. — Kutsu hänet tänne.
— Ei, ei! — lausui ukko. — Hänet naitetaan Lukashkalle. Luka on oikea kasakka, dzhigitti, äskettäin tappoi abrekin. Minä etsin sinulle paremman. Semmoisen hankin, että kokonaan silkissä ja hopeassa kulkee. Niinkuin puhuttu — kaunottaren tuon.
— Vanha mies ja tuollaista puhut, — sanoi Olenin: — sehän on synti.
— Synti? Missä on synti? — kysyi ukko varmasti. — Kauniin tytön ihaileminen synti? Synti lystäillä sen kanssa? Vai synti sitä rakastaa? Niinkö teillä?… Ei, veliseni, se ei ole synti, vaan autuus! Jumala on tehnyt sinun. Jumala on tytönkin tehnyt. Kaikki on Hän tehnyt, veliseni. Ei ole mikään synti katsella kaunista tyttöä. Sitä vartenhan se on olemassakin, että sitä rakastettaisi ja että se olisi iloksi. Eikö ole oikein puhuttu, hyvä mies?
Kulettuaan pihan poikki ja mentyään pimeään, viileään aittaan, johon oli ladottu tynnöreitä, Marjana tavanmukaisine rukouksineen meni tynnörin luo ja laski siihen imuputken. Vanjusha seisoi ovella ja hymyillen katseli häntä. Hänestä tuntui kauhean naurettavalta, että tällä on päällään vain paita, joka on takaa pingoitettu ja jonka helmat ovat edestä nostetut, ja vielä naurettavammalta se, että hänen kaulassaan riippui puolenruplan rahoja. Hän mietiskeli, että se ei ole venäläistä, ja että sitäpä vasta heillä palvelijat nauraisivat, jos näkisivät sellaisen tytön. La fil, kom setre bjö[14] vaihtelun vuoksi, — hän ajatteli, — sanon nyt herralle.
— Mitä sinä piru seisot valon edessä! — huusi tyttö äkkiä. —
Annatko karahvisi!
Laskettuaan karahvin täyteen kylmää punaista viiniä Marjana antoi sen
Vanjushalle.
— Rahat anna äidille, — sanoi hän, työntäen pois Vanjushan käden rahoineen.
Vanjusha hymähti.
— Miksi te olette niin vihainen, kaunokaiseni? — sanoi hän hyväntahtoisesti ujostellen tytön peittäessä tynnöriä.