— Minä maksan rahalla, kunnon ihmiset, — sanoi Vanjusha, helskytellen lantteja taskussaan. — Olkaa te hyviä niin mekin olemme hyviä, se on parempi, — hän lisäsi.
— Paljonko? kysyi eukko äkisti.
— Kahdeksannen vedroota.
— Mene, kultani, laske heille, — sanoi Ulita-eukko kääntyen tyttärensä puoleen. — Laske aloitetusta, ilosilmäseni.
Tyttö otti avaimet ja karahvin ja Vanjushan kanssa meni ulos majasta.
— Sano, ole hyvä, kuka on tuo nainen? — kysyi upseeri osoittaen
Marjankaa, joka juuri kulki akkunan ohi.
Ukko iski silmää ja nykäsi kyynärpäällään nuorta miestä.
— Malta, — sanoi hän ja kurottautui ikkunasta. — Khm! Khm! — yski ja mörisi hän. — Marjanushka! Hoi, Marjanka-neitsyt, hoi! Tule minun kullakseni, ihanaiseni!… Minä olen leikinlaskija, — lisäsi hän kuiskaten, kääntyen Oleniniin.
Tyttö päätään kääntämättä, tasaisesti ja voimakkaasti heiluttaen käsiään, kulki ikkunan ohi sitä erityistä, keikailevaa, reipasta käyntiään, joka kasakattarille on ominaista. Hän vain hitaasti loi ukkoon mustat, varjokkaat silmänsä.
— Tule minun kullakseni, niin onnea riittää! — huusi Jeroshka ja iskien silmää kysyvästi katsahti junkkariin. — Minä olen iloinen mies, minä olen veitikka, — lisäsi hän. — Eikö ole tyttö kuin kuningatar, mitä?