— Olen hyvilläni, että pääsin vartiosta täällä päin käväsemään! — sanoi Lukashka siirtyen lähemmäksi tyttöä turvepenkillä ja yhä katsoen häntä silmiin.
— Kuule, tulitko kauaksi aikaa? — kysyi Marjana, hiukan hymyillen.
— Aamuun asti. Anna siemeniä, — lisäsi hän ojentaen kättään.
Marjana hymyili suoraan ja avasi paidan kauluksen.
— Älä ota kaikkia, — sanoi hän.
— Ihan totta, olen koko ajan sinua ikävöinyt, usko minua, — sanoi Luka hillitysti, tyynesti kuiskaten, ottaen tytön povelta siemeniä, ja vielä lähemmäksi häntä kumartuen alkoi kuiskaten jotain puhua nauru silmissä.
— En tule, se on sanottu! — sanoi Marjana yhtäkkiä, väistyen hänestä.
— Ei, kuulehan… mitä minä aioin sinulle sanoa, — kuiskasi
Lukashka: — kuule minua! Tule Mashenjka.
Marjana puisti kieltävästi päätään, mutta hymyili.
— Sisko, Marjanka! Sisko hoi! Äiti kutsuu illalliselle, — huusi kasakatarten luo juosten Marjanan pieni veli.