Ukko halveksivasti heilutti päätään.
— Jeroshka-setä oli suora mies, ei mitään surrut. Siksi koko Tshetshnia oli paljaita minun kaveriani. Tulee luokseni kaveri, minä viinalla juotan humalaan, pidän hyvänä kaikin tavoin, panen viereeni nukkumaan; taas kun hänen luokseen menen niin lahjan, peshkeshin, vien. Niin ne miehet tekevät, toista se oli kuin nyt: ei näillä ole lapsilla muuta lystiä kuin että siemeniä nakertavat ja kuoren sylkäisevät! — lopetti ukko halveksivasti, näyttäen liikkeillään, miten nykyiset kasakat nakertavat siemeniä ja sylkevät kuoren.
— Kyllä tiedän, — sanoi Lukashka: — niin se on!
— Jos tahdot oikea mies olla, niin ole dzhigitti eläkä moukka. Vaikka kyllä moukkakin hevosen ostetuksi saa, lyö rahat käteen ja ottaa hevosen.
He olivat vaiti.
— On sitten yhtä ikävä sekä stanitsassa että vartiossa olla, setä, eikä ole minne menisi iloa pitämään. Kaikki ovat pelkureita. Nazar vaikka esimerkiksi. Äskettäin olimme tshetshenien kylässä, Girei-kaani kutsui Nogajiin hevosia hakemaan, — ei kukaan lähtenyt; mitenkä sitä yksin?
— No entä setä? Luuletko että minä olen näivettynyt? En minä ole!
Anna hevonen, heti paikalla ajan Nogajiin.
— Mitä tyhjää! — sanoi Luka. — Vaan sanoppas miten Girei-kaanin kanssa on oltava? Se sanoo, että toisin vaan hevosen Terekille asti, ja sitten vaikka kokonainen hevosparvi saataisi, niin on niille paikka mihin piilotetaan… Mutta kerittypäinen on sekin, uskoa on vaikea.
— Girei-kaaniin voit uskoa, koko hänen sukunsa on hyviä ihmisiä; hänen isänsä oli uskollinen kaveri. Mutta kuule setää, minä en sinulle pahaa opeta: anna hänen vannoa vala, silloin siitä on varma; jos taas hänen kanssaan matkustat, pidä pistoli aina varalla. Etenkin kun rupeat hevosia jakamaan. Kerran oli minut siinä tappaa eräs tshetsheni; minä pyysin häneltä kymmentä ruplaa hevosta kohti. Usko tai älä, mutta ilman pyssyä älä käy levolle.
Lukashka kuunteli tarkkaavaisesti ukkoa.