Terve sulle Sioni.
Täss' on ruhtinaasi.
Me istumme hevosen selkään.
Sefania parkusuu,
Sakarias hirsipuu,
Isä mantrikki,
Ihmis-mihmis-laupeus.
— Ihmis-mihmis-laupeus, — toisti ukko. — Osaatko? No, sano.
Lukashka naurahti.
— Kuule, setä, niinkö, että sen vuoksi sinua ei ole tapettu? Ihanko?
— Onpa teistä tullut viisaita! Opi ulkoa kokonaan ja sano sitten. Se ei ole vahingoksi. No, kun olet "Mantrikin" laulanut, niin on siinä tarpeeksi, — ja ukko itse naurahti. — Mutta älä sinä mene Nogajiin, Luka, usko minua!
— Minkä tähden?
— Ei ole ne ajat, ette te ole niitä miehiä, — roskakasakoita te olette! Ja miten paljon venäläisiä ovat tuonne ajaneet! Jopa siinä on rangaistus! Jätä, kuule. Mihinkä teistä olisi! Mepä Girtshikin kanssa ennen…
Ja ukko oli ryhtymäisillään loppumattomien juttujensa kertomiseen.
Mutta Lukashka katsahti ikkunaan.
— On jo aivan valoisa, setä, — keskeytti hän hänet. — On aika lähteä, käy joskus meilläkin.
— Herra olkoon kanssasi. Minäpä menen armeijalaisen luo, — lupasin sen metsälle viedä. Hyvä mies, niin näyttää.