XVII.
Jeroshkan luota Lukashka poikkesi kotiin. Kun hän palasi, kohosi kostea, kasteinen usva maasta ja peitti stanitsan. Näkymätön karja alkoi liikuskella eri suunnilta. Yhä useammin ja terävämmin ääntelivät kukot. Ilma kävi läpinäkyväksi, ja väki alkoi nousta levolta. Vasta aivan liki tultuaan Lukashka huomasi usvasta kostean pihansa aidan, majan kuistin ja avoimen karsinan. Pihalla hän kuuli sumun keskeltä kirveen jysähdyksiä puuhun. Lukashka astui majaan. Hänen äitinsä oli jo noussut, seisoi uunin edessä ja heitti uuniin halkoja. Vuoteessa vielä makasi sisartyttö.
— No, Lukashka, oletko iloa pitänyt? — kysyi äiti hiljaan. — Missä olit yön?
— Stanitsassa olin, — vastahakoisesti vastasi poika, ottaen pyssyn huotrasta ja tarkastaen sitä.
Äiti heilutti päätään.
Siroitettuaan ruutia pyssyreikään Lukashka otti pienen pussin, veti esiin muutamia tyhjiä koteloita ja rupesi tekemään latinkeja, huolellisesti sulloen niitä tikulla, jonka ympäri oli kääritty riepu. Vedettyään hampaillaan ulos täytettyjä koteloita ja tarkastettuaan niitä, hän laski ne pussiin.
— Niin tuota, äiti, puhuin, että korjaisitte kontit: onko korjattu? — sanoi hän.
— Mitenkäs muuten, mykkä korjaili eilen. Vai onko jo asemalle lähtö?
En minä ole vielä kerinnyt sinua nähdäkään.
— Laitan vaan itseni kuntoon ja sitten on lähdettävä, — vastasi
Lukashka, kooten ruutinsa. — Entä missä mykkä on? Ulkonako?
— Varmaankin hakkaa puita. Koko ajan on sinua surrut. En saa nähdä, sanoo, häntä enää ollenkaan. Noin hän kädellään viittaa kasvoihinsa, napsauttaa sormiaan, ja painaa kädet rinnalleen, — ikävä muka. — Menenkö hakemaan? Abrekin ymmärsi kokonaan.