XVIII.
Lukashka meni vartiopaikalle, mutta Jeroshka-setä sill'aikaa vihelsi koirat ja kiivettyään vitsa-aidan yli kiersi takateitä Oleninin asunnolle (metsälle mennessä ei hän tahtonut, että naisia olisi tullut vastaan). Olenin vielä nukkui ja Vanjushakin, joka oli jo herännyt, mutta ei vielä noussut, katseli ympärilleen ja tuumi, onko jo aika nousta vai eikö vielä ole, kun Jeroshka-setä, pyssy olalla ja täysissä metsämiehen tamineissa, avasi oven.
— Seivästä! — alkoi hän huutaa sakealla äänellään. — Hätä on käsissä! Tshetshenit ovat täällä!… Ivan! laita herrallesi samovari. Ja sinä kiireesti ylös! — huusi ukko. — Näin sitä meillä, hyvä ystävä! Tytötkin ovat jo nousseet. Katsoppas ikkunasta, katsoppas, vettä on hakemassa, ja sinä nukut.
Olenin heräsi ja hyppäsi pystyyn. Ja hän tuli niin ihmeen nuorteaksi ja iloiseksi nähdessään ukon ja kuullessaan hänen äänensä.
— Pian, pian!… Vanjusha! — huusi hän.
— Silläkö lailla sinä metsälle lähdet? Aamiainen muilla ja sinä nukut? Ljam! Mihinkä? — huusi hän koiralleen.
— Onko pyssy valmis, hä? — huusi ukko ihankuin kokonainen väkijoukko olisi ollut tuvassa.
— No, minun syyni on, niin on. Vanjusha, ota ruutia ja laita pyssy latinkiin! — sanoi Olenin.
— Sakko! — huusi ukko.
— Dy te vuleevuu? (tahdotteko teetä?) — sanoi Vanjusha naureskellen.