— Sinä et ole meikäläisiä, mitä vierasta mongertanet, ryökäle! — huusi hänelle ukko irvistäen hampaittensa tyngin.
— Näin ensi kerralla annetaan anteeksi, — sanoi Olenin leikkiä laskien ja vetäen suuria saappaita jalkaansa.
— Annetaan anteeksi näin ensi kerralla: — vastasi Jeroshka: — vaan toisella kerralla jos tapaan nukkumassa, niin kannu tshihiriä on sakko. Kun lämpenee ilma niin jää hirvi tavoittamatta.
— Ja vaikkapa tavattaisikin niin se on meitä viisaampi, — sanoi
Olenin, toistaen ukon illalla lausumia sanoja: — sitä ei petetä.
— Naura sinä siinä! Ensin tapa ja sano sitten. No, pian! Katsoppas, tuolla tulee isäntäkin luoksesi, — sanoi Jeroshka, joka oli katsonut ikkunasta. — Miten on laittautunut. Uuden mekon on päälleen pannut, että huomaisit hänet upseeriksi. On ne miehiä, on!
Ja Vanjusha todellakin ilmoitti, että isäntä tahtoi tavata herraa.
— Larzhan (rahaa), — hän sanoi syvämietteisesti, ilmaisten herralleen vänrikin käynnin tarkoituksen. Heti sen jälkeen vänrikki itse, päällään uusi tsherkessitakki ja upseerin olkalaput olkapäillä, kiillotetut kengät jalassa, — mikä on harvinaista kasakoilla, — kasvoilla hymy ja heilutellen ruumistaan astui huoneeseen ja toivotti onnellista pyhäpäivää.
Vänrikki Ilja Vasiljevitsh oli sivistynyt kasakka, Venäjällä oleskellut, koulunopettaja ja, mikä on pääasia, erittäin kunnon mies. Hän tahtoi näyttää kunnon mieheltä; mutta liukkauden, itsetietoisuuden ja soveltumattoman puheen kömpelön kiillon alta, jolla hän oli itsensä hölvännyt, näkyi hänessä heti vaan tuo sama Jeroshka-setä. Se näkyi myös hänen päivettyneistä kasvoistaan, käsistään ja punakasta nenästään. Olenin pyysi häntä istumaan.
— Terve, veli Ilja Vasiljevitsh! — sanoi Jeroshka nousten ja, kuten
Oleninista näytti, pilkallisen syvään kumartaen.
— Päivää, setä! Joko sinä olet täällä? — vastasi vänrikki, huolettomasti nyökäyttäen hänelle päätään.