— Entäs mitäs tämä merkitsi? Kun minä eilen kulin pihalla, niin näin, että tyttö ja joku kasakka suutelivat, — sanoi Olenin.
— Panet omiasi! — huusi ukko pysähtyen.
— Niin totta kuin minä tässä! — sanoi Olenin.
— Saamarin tyttö, — sanoi Jeroshka mietteissään. — Minkänäköinen oli kasakka?
— En nähnyt minkälainen.
— No minkävärinen oli hattu, valkeista karvoista?
— Niin.
— Ja mekko punainen? Sinun kokoisesi, yhtä iso?
— Ei, vähän isompi.
— Se on ollut! — Jeroshka rupesi nauraa hohottamaan. — Se se oli, minun Markani. Lukashka se on ollut. Minä kutsun häntä Markaksi leikilläni. Sama mies! Niin sitä pitääkin! Semmoinenpa minäkin olin, ystäväni. Mitä niistä välittää? Vaikka olisi äitinsä tai ystävänsä kanssa nukkunut minun heilani, niin minä kiipesin sen luo. Se asui korkealla; sen äiti oli ihan noita, ryökäle: sietää ei voinut minua. Tulin ystäväni kanssa, Girtshik-nimisen. Tulen ikkunan alle, kiipeän hänen hartioilleen, nostan ikkunan pois ja kopeloin. Tyttö makasi siinä penkillä. Kerran herätin siten. Sekös säikähti! Ei tuntenut minua. Kuka siinä? Ja sainkos minä puhua! Äiti oli jo liikahtaa. Minä otin lakin ja tuuppasin hänen silmilleen: paikalla tunsi lovesta, joka oli lakissa. Hyppäsi pystyyn. Eipä ennen aikaan mitään puuttunut. Sekä kaimakkia että viinirypäleitä, kaikkea hilasi mulle, — lisäsi Jeroshka, joka selitti kaikki käytännöllisesti. — Eikä se ollut ainoa tyttö. Toisenlaista oli ennen!