— Kultaseni, — virkkoi ukko ollen ottavinaan häntä kiinni.
Marjanka huitoi vitsallaan häntä kohti ja iloisesti loi molempiin kauniit silmänsä.
Oleninin mieli tuli yhä iloisemmaksi.
— No mennään, mennään! — sanoi hän heittäen pyssyn olalleen ja tuntien että tyttö katselee häntä.
— Hei, hei! — helähti hänen takanaan Marjanan ääni ja heti sen perästä narahtivat liikkeeseen päässeet rattaat.
Niin kauan kuin matka kulki stanitsan takapihain kautta, laitumia pitkin, Jeroshka jutteli. Hän ei voinut unohtaa vänrikkiä ja koko ajan haukkui häntä.
— Mistä ihmeestä sinä olet niin vihainen hänelle? — kysyi Olenin.
— Itara on! En kärsi semmoista, — vastasi ukko. — Kuolla tupsahtaa, niin kaikki jää. Kenelle kokoaa? Kaksi taloa on rakennuttanut. Toisen puutarhan veljeltään riiteli pois. Entäs minkälainen veijari on kirjoitushommissa! Toisista stanitsoista tulevat hänen luokseen papereitaan kirjoituttamaan. Niinkuin kirjoittaa, niin menee. Tekee kaikki ihan hiuskarvalleen. Vaan kelle sitte keräilee? On kaikkiaan vaan yksi poikaviikari ja tyttö; sen antaa miehelle, niin ei jää ketään.
— Hänpä kokoaakin myötäjäisiksi, — sanoi Olenin.
— Vai myötäjäisiksi? Tytön kyllä ottavat, tyttö ei olekkaan mikään joutava. Vaan isä on semmoinen peijakas, ettei tahdo antaakkaan muulle kuin rikkaalle. Suuret lunnaat meinaa kiskoa. On Luka niminen kasakka, minun naapurini ja veljenpoikani, ja uljas mies kerrassaan, joka tshetshenin tappoi, kauan on jo pyydetty hänelle vaimoksi; eipäs vaan anna. Milloin on mikäkin esteenä, tyttö on muka nuori. Mutta tiedänpäs minä, mitä hän meinaa. Tahtoo, että kumartaisivat ja pyytäisivät. Miten paljon on äskettäin ollut sen tytön tähden mieliharmia! Ja Lukashka sen kuitenkin ottaa. Sillä siinä on ensimäinen kasakka stanitsassa, dzhigitti, tappoi abrekin, ristin antavat.