Olenin tunsi taas, ilman mitään havaittavaa syytä, olevansa täysin onnellinen. Hän oli tullut Nizhne-Prototskijn vahtipaikalle, Terekin rannalle, jonka vastapäätä joen tuolla puolen oli rauhallinen nomadikylä. Hän tervehti kasakoita, mutta kun ei vielä löytänyt syytä kellekään tehdä hyvää, meni tupaan. Eikä tuvassakaan ilmaantunut siihen tilaisuutta. Kasakat ottivat hänet kylmästi vastaan. Hän meni savimajaan ja sytytti paperossin. Kasakat loivat vähän huomiota Oleniin, ensiksikin siksi, että hän poltti paperossia, toiseksi siksi, että heillä oli muuta huvia tänä iltana. Vuorilta oli tullut vakooja ja sodanhaluisia tshetshenejä, surmatun abrekin sukulaisia, ruumista lunastamaan. Odotettiin stanitsasta kasakkapäällyskuntaa. Surmatun veli, pitkä, solakka mies, jolla oli siistiksi ajettu ja punaiseksi värjätty parta, oli repaleisesta tsherkessitakistaan ja rikkinäisestä korkeasta lakistaan huolimatta tyyni ja juhlallinen kuin tsaari. Hänen kasvonsa olivat hyvin surmatun abrekin näköiset. Hän ei edes viitsinyt katsoa kehenkään, ei kertaakaan vilkaissut vainajaan, istui siimeksessä kyykyssä, vain syljeskeli ja poltti piippua ja väliin päästi muutamia käskeviä kurkkuääniä, joita hänen seuralaisensa kunnioittavasti kuunteli. Saattoi huomata, että hän oli dzhigitti, joka oli nähnyt, eikä vain kerran, venäläisiä aivan toisissa olosuhteissa ja ettei mikään venäläisissä voinut herättää hänen mielenkiintoaan, vielä vähemmin ihmettelyään. Olenin oli menemäisillään vainajan luo ja rupesi sitä katselemaan, mutta sen veli, tyynen halveksivasti katsahtaen kulmakarvojen yläpuolelle Oleninia, lyhyesti ja vihaisesti sanoi jotain. Vakoilija kiiruhti peittämään tsherkessitakilla vainajan kasvot. Oleninia kummastutti dzhigitin kasvojen ilmeen majestetisuus ja ankaruus; hän oli rupeamaisillaan puheisiin tämän kanssa ja aikoi kysyä mistä kylästä hän oli, mutta tshetsheni hiukan vilkaisi häneen, halveksivasti sylkäisi ja kääntyi pois. Olenin oli niin ihmeissään, kun vuorelainen ei hänestä välittänyt, että selitti itselleen tämän välinpitämättömyyden vain tyhmyydeksi tai kielen taitamattomuudeksi. Hän kääntyi hänen toverinsa puoleen. Toveri, vakoilija ja tulkki, oli myös repaleissa, mutta musta- eikä punatukkainen, ketterä, hampaat ihan valkeat ja silmät loistavan mustat. Vakoilija mielellään antautui keskusteluun ja pyysi paperossia.
— Niitä on viisi veljeä — kertoi vakoilija virheellisellä puolivenäläisellä kielellään: — nyt jo tämä kolmas veljeä venäläiset lyö, vain kaksi on jäänyt; hän on dzhigitti, oikein dzhigitti! — puhui vakoilija, osoittaen tshetsheniä. — Kun Achmet-kaani (niin kutsuttiin abrekki-vainajaa) sai surmansa, istui hän toisella puolen kaislikossa; hän näki kaikki, kuinka pantiin purteen ja kuinka vietiin rannalle. Hän istui yöhön saakka; tahtoi ampua ukon, vaan toiset eivät sallineet.
Lukashka meni keskustelevien luo ja istuutui heidän viereensä.
— Mistä kylästä? — kysyi hän.
— Tuolta, noilta vuorilta, — vastasi vakoilija, osoittaen Terekin takana vaaleansinertävää sumuista rotkoa: — Tiedätkö Sujuk-sun? Noin kymmenen virstaa sen takana.
— Tunnetko Sujuk-sussa Girei-kaanin? — kysyi Lukashka, huomattavasti ylpeänä tästä tuttavuudestaan: — minun toverini.
— Minun naapurini, — vastasi vakoilija.
— Siinä mies on! — ja Lukashka, hyvin innostuneena, sen näki, alkoi puhua tataria tulkin kanssa.
Pian saapui sotnikka (sadan miehen johtaja) ja stanitsan päällikkö, kaksi kasakkaa seurueenaan. Sotnikka, uusia kasakkaupseereja, tervehti kasakoita; mutta hänelle ei huutanut kukaan vastaukseksi kuten jalkaväessä: "toivomme terveyttä, teidän jalosukuisuutenne!" ja vain yksinkertaisesti kumartaen vastasi hänelle joku. Muutamat, Lukashka niiden mukana, nousivat ja ojentausivat suoriksi. Aliupseeri ilmoitti, että kaikki oli vartiopaikalla järjestyksessä. Tämä kaikki tuntui Oleninista naurettavalta; aivan kuin nämä kasakat olisivat näytelleet jalkaväen sotamiestä. Mutta muodollisuus siirtyi pian välittömäksi suhteeksi; ja sotnikka, joka oli samallainen sukkela kasakka kuin muutkin, alkoi puhua vilkkaasti tataria tulkin kanssa. Kirjoitettiin jokin paperi, annettiin tulkille, otettiin häneltä maksu ja mentiin ruumiin luo.
— Kuka teistä on Luka Gavrilov? — virkkoi sotnikka. Lukashka otti lakin päästään ja meni lähemmäksi.