— Sinusta olen lähettänyt raportin rykmentin komentajalle. Miten käy, en tiedä: kirjoitin pyynnön rististä, — aliupseeriksi on aikaista. Oletko lukutaitoinen?
— En ollenkaan.
— Vaan oletpa kerrassaan uljas mies! — sanoi sotnikka näytellen yhä päällikköä. — Pane lakki päähäsi. Mitä Gavriloveja hän on… Leveänkö, vai?
— Veljenpoika, — vastasi aliupseeri.
— Tiedän, tiedän. No, käsiksi miehet, auttakaapa heitä, — kääntyi hän kasakkain puoleen.
Lukashkan kasvot loistivat pelkkää riemua ja näyttivät tavallista kauniimmilta. Mentyään aliupseerin luota ja pantuaan lakin päähänsä, hän taas istuutui Oleninin viereen.
Kun ruumis oli kannettu purteen, meni tshetshenin veli rantaan. Kasakat vaistomaisesti väistyivät sivulle antaakseen tietä hänelle. Hän työnsi voimakkaasti jalallaan veneen rannasta ja hyppäsi siihen. Silloin hän ensi kerran, sen huomasi Olenin, nopein katsein vilkaisi kaikkiin kasakkoihin, ja taas kysyi äkisti jotain toveriltaan. Toveri vastasi jotain ja osoitti Lukashkaa. Tshetsheni katsahti häneen ja hitaasti kääntyen pois rupesi katsomaan toista rantaa. Ei viha, vaan kylmä ylenkatse kuvastui tuossa katseessa. Hän sanoi vielä jotain.
— Mitä hän sanoi? — kysyi Olenin liukaskieliseltä tulkilta.
— Teitä meitä lyö, meitä teitä mukuroi. Kaikki yksi pörölörö, — sanoi vakoilija nähtävästi viekastellen, naurahti virnistäen valkein hampain ja hyppäsi purteen.
Vainajan veli istui liikkumatta ja kiinteästi katseli toista rantaa. Hän niin vihasi ja halveksi, ettei hän edes ollut mistään utelias. Vakoilija, seisoen purren nenässä ja siirtäen airon milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, ohjasi taitavasti ja puhui lakkaamatta. Viistoon halkaisten virran tuli pursi yhä pienemmäksi ja pienemmäksi, äänet enää tuskin kuuluivat ja vain näkyi, kuinka he vihdoin laskivat rantaan, jossa heidän hevosensa olivat. He kantoivat ruumiin sinne. Vaikka hevonen painon alla rusahti, pantiin ruumis satulan yli poikittain, noustiin hevosten selkään ja käyden ajettiin nomadikylän ohitse, josta joukko väkeä tuli katsomaan heitä. Tällä puolen olevat kasakat olivat erittäin tyytyväisiä ja iloisia. Kaikkialta kuului naurua ja pilaa. Sotnikka ja stanitsanpäällikkö menivät vierailulle savihökkeliin. Lukashka iloisin kasvoin, joille hän koetti huolellisesti antaa arvokkaan ilmeen, istui Oleninin vieressä kyynärpäät polvia vasten ja vuoli keppiä.