— Miksi tupakoitte? — sanoi hän aivan kuin olisi ollut utelias: — maistuuko hyvältä?
Hän sanoi sen nähtävästi ainoastaan siitä syystä, että oli huomannut, kuinka Oleninin oli nolo olla kun oli niin yksin kasakkain parissa.
— Olen tottunut siihen, — vastasi Olenin; — entä sitten?
— Hm… Jospa meikäläinen rupeaisi polttamaan — paha perisi! Tuollahan vuoret eivät ole kaukana, — sanoi Lukashka osoittaen rotkoa, — vaan sinnepä ei pääse!… Mitenkäs te menette yksin kotiin, pimeä on? Tulen saattamaan, jos haluatte, — sanoi Lukashka: — pyytäkää lupa aliupseerilta.
"Miten uljas poika!" ajatteli Olenin, katsellen kasakan iloisia kasvoja. Hän muisti Marjankaa ja suutelon, jonka oli salaa kuullut portin takaa, ja hänen tuli sääli Lukashkaa, sääli hänen sivistymättömyyttään. "Mikä typeryys ja sotku, — ajatteli hän: — ihminen on tappanut toisen — ja on onnellinen, tyytyväinen, kuin olisi tehnyt mitä kauneimman teon. Eikö tosiaankaan mikään sano hänelle, ettei siinä ole syytä suureen iloon, — ettei onni ole tappamisessa, vaan uhrautumisessa?"
— Ei ole sinun nyt hyvä joutua hänen kynsiinsä, veli, — sanoi yksi kasakoista, joka oli ollut saattamassa purrelle, kääntyen Lukashkaan: — kuulitko, miten kyseli sinua?
Lukashka nosti päätään.
— Niin ristipoika? — kysyi Lukashka, tarkoittaen sillä sanalla tshetsheniä.
— Ristipoika ei nouse vaan punatukkainen, ristiveli.
— Kiittäköön Jumalaa, että itse pääsi eheänä, — sanoi Lukashka nauraen.