— Mistä sinä olet iloissasi? — kysyi Olenin Lukashkalta. — Jospa sinun veljesi olisi tapettu, olisitkohan sinä iloinen?
Kasakan silmät nauroivat kun ne katselivat Oleninia. Hän näytti ymmärtäneen kaiken, mitä tämä tahtoi sanoa hänelle, mutta oli semmoisten mietelmien yläpuolella.
— Entä sitten? Käyhän niinkin. Eikö sitten meidän miehiä tapeta?
XXII.
Sotnikka ja stanitsan päällikkö olivat lähteneet pois, ja tuottaakseen iloa Lukashkalle ja päästäkseen kulkemasta yksin pimeässä metsässä pyysi Olenin lomaa Lukashkalle ja aliupseeri antoi. Olenin arveli, että Lukashka tahtoi tavata Marjankaa, ja oli iloissaan muutenkin tuon hauskannäköisen ja puheliaan kasakan seurasta. Lukashka ja Marjanka tahtomattakin yhtyivät hänen mielikuvituksessaan ja hänestä oli hupaista ajatella heitä. "Hän rakastaa Marjanaa, — ajatteli itsekseen Olenin, — vaan minäpä voisin rakastaa tyttöä". Ja jokin voimakas ja hänelle uusi heltymyksen tunne piti häntä vallassaan, kun he kulkivat pimeätä metsää pitkin kotiin. Lukashkan mieli oli myös iloinen. Jotain rakkauden kaltaista tuntui olevan näiden kahden niin erilaisen nuoren miehen välillä. Joka kerta, kun he katsoivat toisiinsa, teki heidän mieli nauraa.
— Mistä portista sinä? — kysyi Olenin.
— Keskimäisestä. Mutta minä saatan teidät suolle saakka. Siellä ei ole enää mitään pelättävää.
Olenin naurahti.
— Minäkö pelkäisin? Saat mennä takaisin, paljon kiitoksia. Menen yksin loppumatkan.
— Ei tarvitse! Mihinkä mulla on hätä? Kyllä te pelkäätte. Mekin pelkäämme, — sanoi Lukashka, nauraen hänkin ja tyynnyttäen Oleninin itserakkautta.