— Ajoivat! — sanoi hän.
Muutaman minutin kuluttua Ustenjka astui majaan ja juhlallisesti kutsui vieraat, ilmoittaen, että kaikki oli valmiina.
Kun he tulivat majaan oli todellakin kaikki valmiina, ja Ustenjka korjasi seinää vasten olevia patjoja. Pöydällä, jota peitti kohtuuttoman pieni liina, oli tshihirillä täytetty karahvi ja kuivaa kalaa. Majassa oli taikinan ja viinirypäleiden hajua. Tyttöjä noin kuusi kappaletta, koreissa beshmeteissä ja liinattomin päin, tavallisuuden mukaan pelihteli uunin takana nurkassa, kuiskaillen, nauraen ja kikatellen.
— Pyydämme ystävällisesti juhlimaan minun päivänäni, — sanoi
Ustenjka, kutsuen vieraita pöydän luo.
Tyttöjen parissa, jotka poikkeuksetta olivat kauniita, Olenin huomasi Marjankan ja hänen oli paha ja ilkeä olla, kun kohtasi hänet niin inhottavassa ja nolossa tilaisuudessa. Hän tunsi olevansa tyhmä ja kömpelö ja päätti tehdä aivan niin kuin Beletskij teki. Beletskij meni hiukan juhlallisesti, mutta itsetietoisesti ja luontevasti pöydän luo, joi maljan Ustenjkan terveydeksi ja käski muita tekemään samoin. Ustenjka ilmoitti, etteivät tytöt juo.
— Voisihan ehkä hunajan kanssa, — sanoi jokin ääni tyttöjen joukosta.
Huudettiin sotamiespalvelijaa, joka juuri oli palannut puodista tuoden hunajaa ja makeisia. Sotamies kulmainsa alta puoleksi kateellisesti, puoleksi halveksivasti katsahti tuohon muka kemuilevaan herrasväkeen ja huolellisesti ja säntilleen antoi harmaaseen paperiin käärityn hunajapötkyn ja prenikat ja aikoi juuri tehdä laveasti selkoa hinnasta ja takaisin annetusta rahasta, kun Beletskij ajoi hänet pois.
Sekoitettuaan hunajaa tshihirillä täytettyihin laseihin ja komeasti heitettyään kolme naulaa prenikoita pöydälle Beletskij kiskoi väkisin tyttöjä heidän nurkastaan, pani istumaan pöydän ääreen ja ryhtyi jakamaan heille prenikoita. Olenin huomaamattaan tuli nähneeksi miten Marjanan päivettynyt pienenlainen käsi sieppasi kaksi pyöreätä piparkakkua ja yhden ruskean prenikan, tietämättä mitä niille tekisi. Keskustelu sujui kankeasti ja kuivasti huolimatta Ustenjkan ja Beletskijn arkailemattomuudesta ja heidän halustaan huvittaa seuraa. Olenin oli hämillään, mietiskeli mitä sanoisi, tunsi herättävänsä uteliaisuutta, kenties tulevansa nauretuksi ja tartuttavansa toisiin ujoutensa. Hän punehtui ja hänestä tuntui että etenkin Marjanan oli paha olla. "Varmaankin he otaksuvat, että saavat meiltä rahaa? — ajatteli hän. — Miten me saatamme antaa? Ja kun antaisimme mitä pikemmin ja lähtisimme!"
XXV.
— Kuinka sinä et tunne hyyryläistäsi? — sanoi Beletskij kääntyen
Marjanaan.