— Onko Marjanka tullut? — kysyi Beletskij.
— Mitenkäs muuten? Hän toi taikinaa.
— Uskotteko, — sanoi Beletskij — että jos pukisi kauniiksi tuon Ustenjkan ja siistisi ja putsaisi hiukan, hänestä tulisi kauniimpi kaikkia meidän kaunottariamme. Oletteko nähnyt kasakkanaista Borshtshevaa? Hän meni naimisiin everstin kanssa. Voi sentään mikä dignite (arvokkuus)! Mistä se tulee…
— En ole nähnyt Borshtshevaa, mutta minusta ei voi olla mitään tuota pukua kauniimpaa.
— Ah, minä voin niin tottua vaikka minkälaiseen elämään, — sanoi Beletskij iloisesti huoaten: — menen katsomaan mitä ne siellä tekevät. — Hän heitti aamunutun ylleen ja juoksi. — Toimittakaa te makeisia! — huusi hän.
Olenin lähetti sotamiespalvelijan hakemaan prenikoita ja hunajaa, ja niin ilkeä oli hänestä antaa rahoja, tuntui kuin hän olisi jonkun lahjonut, ettei hän vastannut mitään varmaa palvelijan kysymykseen: "paljonko on ostettava piparikakkuja, paljonko hunajakakkuja".
— Miten tahdot.
— Koko rahalla? — merkitsevästi kysyi vanha sotamies. —
Piparikakut ovat kalliimpia. Kuudellatoista ovat myyneet.
— Koko rahalla, koko rahalla! — sanoi Olenin ja istuutui ikkunan luo, itsekkin ihmeissään, miksi hänen sydämensä löi niin kuin hän olisi ryhtymässä johonkin törkeään ja huonoon.
Hän kuuli mikä huuto ja kirkuna tyttöjen pirtissä nousi, kun Beletskij tuli sinne, ja muutaman minutin perästä hän näki, kuinka tämä rääkyen, meluten ja nauraen tuli sieltä alas ja juoksi pois rappusilta.